Vanha hippi

Löytyykö maailmanhistorian sadan parhaan rockkitaristin listalta suomalainen soittaja? No, ei löydy. Mutta yksi suomalaissukuinen siellä on. Hän on Jorma Kaukonen, amerikkalaisen Jefferson Airplane -yhtyeen perustajajäsen.

Hänen maineensa legendaarisena kitaristina perustuu paitsi Jefferson Airplanen sävellyksiin ja psykedeelisen soundin luomiseen myös hänen Hot Tuna -yhtyeeseensä ja laajaan soolouraansa. Arvostetun aikakauslehden Rolling Stonen päivittämän 100 Greatest Guitarists of All Time -listan kärjessä kepittää Jimi Hendrix. Kaukonen on sijalla 54. Taakse jäävät muun muassa Johnny Winter, Eddie Van Halen ja AC/DC:n Angus Young.

Nyt Kaukonen tepastelee rennosti hymyillen vastaan farmillaan. Olemme syvällä Amerikan metsässä, Ohion osavaltiossa. Matka tänne Pomeroyn pikkukylään taittuu lähimmältä lentokentältä ensin valtatietä, sitten maantietä ja lopulta pikkuruisia sorateitä pitkin. Auton ikkunasta vilisee niitä komeakuistisia vanhoja maalaistaloja, joiden pihoilla lojuvat iänaikaiset avolavafarmarit. On tyystin hiljaista. Kuuluu vain myöhäissyksyn tuulessa hiljaa huojuvat puut ja tuulikellojen vieno kilkatus piharakennusten kuisteilta.

Hiljaisuuden rikkoo mureanpehmeä ääni. Tervetuloa. Jorma Kaukonen pyörittää tilallaan, Fur Peace Ranchilla, managerivaimonsa Vanessa Kaukosen kanssa kitaraleirikoulua. Farmilla on myös konserttisali, jonka usein loppuunmyydyissä illoissa oma kokki laittaa gourmetruokaa yleisölle. Salin takahuoneissa roikkuu alkuperäisiä keikkajulisteita. Äiti keräsi niitä talteen silloin, kun nuori Jorma soitti rockmusiikkia maailmalla. Lopulta kitaristin majapaikaksi asettui syrjäinen kylä. ”Rakastan pikkukaupunkien tunnelmaa Amerikassa ja kaikkialla. Rakastan luontoa. Ja suurin osa pitämästäni musiikista tulee maaseudulta”, joulun alla 70 vuotta täyttänyt Kaukonen perustelee.

Oli vuosi 1965 San Franciscossa, kun Jefferson Airplanea oltiin perustamassa ja kitaristi Kaukosta pyydettiin mukaan. Kaukosen isä työskenteli Yhdysvaltojen ulkoministeriössä, ja Jorma asui teinivuosiinsa asti ulkomailla. Kaliforniaan Kaukosen toivat yliopisto-opinnot. Hän oli soitellut pitkin 1960-lukua paikallisissa kuppiloissa ja säestänyt muun muassa Janis Joplinia. Musiikki oli ujolle nuorukaiselle tapa puhua ihmisille. Yliopistoura jäi. Kaukonen haaveili muuttavansa Eurooppaan blues-soittajaksi, koska se on hänelle musiikinlajeista kaikkein ylin. ”Blues kertoo totuuden asioista, tarinoita oikeasta elämästä. 1960-luvun alussa popmusiikki Amerikassa ei käsitellyt oikeaa elämää. Siinä ei ollut mitään aitoa.” Mutta Jefferson Airplanessa Kaukonen näki jotain uutta.

Aika oli kovaa. Valkoisiin huppuihin sonnustautuneet sytyttelivät risteistä roihuja. Mustia ihmisiä vedettiin farmariautojen perässä pitkin sorateitä. Maan tapa oli vähemmistöjä syrjivä ja seksistinen. Ja se maa kävi sotaa Vietnamissa. Isiensä konservatiivisia arvoja sietämätön sukupolvi synnytti vastaliikkeen. San Franciscosta tuli rakkauden sanomaa jakavan hippiliikkeen keskus, ja kaupungin omasta Jefferson Airplanesta uuden psykedeelisen musiikillisen aallon ensimmäinen kaupallinen menestyjä. Yhtye poseerasi Lifen kannessa ja soitti Jimi Hendrixin, The Byrdsin ja The Grateful Deadin kanssa nuorisolle kapinaa ja kiersi Jim MorrisoninThe Doorsinkanssa Euroopassa. Kaukonen rääkkäsi sähkökitaraa legendaarisilla Woodstockin, Montereyn ja Altamontin festivaaleilla. Liikehdintä oli niin vahva, ettei se jäänyt vain ajan ilmiöksi.

Jefferson Airplanenkin suuret hitit Somebody to Love ja White Rabbit on listattu Rolling Stonen kaikkien aikojen parhaisiin rocklauluihin. Ja on Jefferson Airplane soinut Forrest Gumpissa, A Serious Manissa, Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa, Frendien jäähyväisjaksossa ja monessa muussa. Jefferson Airplane soitti seitsemän vuotta ja teki seitsemän albumia. Se on luokiteltu poliittiseksi yhtyeeksi, joka vapaamielisyyttä, vapautta, homojen oikeuksia, luonnonsuojelua ja sodan- ja rasisminvastaisuutta korostaen osaltaan muutti Amerikkaa lopullisesti. ”Jos joku väittää meidän muuttaneen Amerikkaa, otan sen kohteliaisuutena. En ole tosin ihan varma, onko se totta”, Kaukonen sanoo. ”Joka tapauksessa teimme paljon asioita, joita en tekisi enää. Ja joita en antaisi lasteni tehdä.”

Kuusikymmenlukulaisten elämäntyylistä kertovat paljon Jefferson Airplanen musiikillisten teosten nimet: Surrealistic Pillow (Surrealistinen tyyny), Schizoforest Love Suite (Skitsometsän rakkaus-sviitti) ja White Rabbit (Valkoinen jänis). ”White Rabbit perustuu Liisa Ihmemaahan, ja siihen on sekoitettu terveellinen joukko 60-luvun huumeita”, Kaukonen kuvailee ja nauraa ”Seksiä, huumeita ja rock and rollia oli kieltämättä runsaasti. Ei tosin aina välttämättä siinä järjestyksessä. Musiikki ja muu sen ajan upea taide olisi ollut toisenlaista, jos noita asioita ei olisi ollut mukana.” Esimerkkinä sekoilusta yhtyeen naislaulaja Grace Slick suunnitteli ujuttavansa presidentti Richard Nixonin drinkkiin LSD:tä Valkoisessa talossa, jonne hänet oli kutsuttu opiskelijajärjestön jäsenenä. Aie meni metsään, kun turvallisuusmiehet estivät sisäänpääsyn Slickiltä ja hänen seuralaiseltaan, aktivisti Abbie Hoffmanilta, koska Jefferson Airplane oli laulujensa takia FBI:n mustalla listalla.

”Soitimme keikoilla niin, että jammailimme todella pitkään. Osa soitosta oli hyvää ja osa ihan kuraa. Mutta jengi katsomossa oli niin pilvessä, että he kuuntelivat kaiken, mitä soitimme. Ei nykyään voi sellaista tehdä. Jos soitat huonosti, niin jengi häipyy ostamaan bisseä”, Kaukonen nauraa. Ja kun oli seksiä, huumeita ja rokkia, oli myös vaarallisuutta. ”Kun aloimme kaksikymppisinä käyttää aineita, se oli vain jännittävää. Ensimmäisen huumeiden yliannostukseen kuolleen tunsin jo vuoden Jefferson Airplanen perustamisen jälkeen. Kukaan ei osannut neuvoa meitä silloin. Kaikki oli uutta. Minäkin kävin hyvin syvällä pimeällä puolella”, Kaukonen vakavoituu.

Moni hukkui nuorena siihen menoon. ”Oli meillä selviytyjillä tietysti myös onnea mukana, mutta minä selvisin ennen kaikkea vahvojen suomalaisten geenieni ansiosta. Uskon siihen. Isäni eli 86-vuo-tiaaksi, eikä hän näyttänyt vanhalta mieheltä ennen kuin oli reilusti yli 70-vuotias.” Kaukosen suomalaiset isovanhemmat muuttivat Amerikkaan 1800-luvun lopussa. Isoisä oli Ylistarosta ja isoäiti Hangosta. Kaukosen isä syntyi vuonna 1910 Ironwoodissa Michiganissa. Se oli kuin pieni Skandinavia, täynnä tanskalaisia, norjalaisia ja suomalaisia. ”Nuorena en tiennyt paljoakaan suomalaisista juuristani. Kun isäni tuli vanhemmaksi, hän kiinnostui niistä. Matkustimme usein Suomessa 50-luvulla ja vanhempani paljon vielä 70-luvullakin. Nykyään olen tekemisissä useiden suomalaisten sukulaisteni kanssa”, Kaukonen sanoo. ”Isäni teki sukututkimusta ja selvitti juuremme 1300-luvulle. Olen iloinen, että suvussamme ei ole rikkaita eikä kuninkaallisia. Olemme kaikki tavallisia maantallaajia, ja se on täydellistä bluesin soittamiselle”, Kaukonen naurahtaa.

Kaukosen poika edellisestä avioliitosta on tutustunut Amerikassa asuviin suomalaisiin. Poika puhuu sujuvasti suomea ja on viettänyt kesiä Suomessa. Jorma itse osaa suomea vain muutaman sanan verran. ”Toivottavasti minäkin ehdin Suomeen uudelleen, ennen kuin olen liian vanha”, Kaukonen sanoo. Hän on esiintynyt Suomessa viimeksi Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla vuonna 2003. Soittotaidosta paluu Suomeen ei ainakaan ole kiinni.

Lähes 70-vuotiaan sormet taipuvat yhä taidokkaasti. Kaukonen istuu farminsa kuistilla kiikkustuolissa ja näppäilee Martin Guitarin valmistamalla nimikkokitarallaan kaunista melodiaa. Kaukonen soittaa yhä toistasataa keikkaa vuodessa yksin, ystävien tai Hot Tunan kanssa. Farmilla päivät kuluvat kitaristeja opettaessa ja harrastuksissa. Kaukonen ajelee moottoripyörillä perheensä kanssa, käy kalastamassa, kanoottiretkillä ja joskus metsälläkin. ”Haluaisin seurata isäni jalanjälkiä ja tulla joskus ajamaan moottoripyörällä läpi Suomen.” Kaukonen lähtee Pomeroyn kylälle kotitaloonsa. Siellä odottaa neljävuotias tytär. ”Rakastan perhettäni eniten, mutta koko elämäni ajan, jopa niinä pimeinä vuosina, musiikki on aina pelastanut minut.” Lähtiessä löytyy yksi sana suomeksi. ”Näkemiin, kuten isoäitini sanoisi.” Vain puiden havina ja tuulikello jäävät soimaan.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi