Verta ja loskaa

Suvituuli lehteilee rauduskoivurivistöä Astuvansalmen kalliomaalausten kupeessa.

Valkoinen sisävesialus kyntää verkkaisin liikkein Saimaan kimmeltävää ulappaa. Huivipäiset naiset kaupittelevat Mikkelin torilla hymyillen muikkuja.

Mannerheimin patsaan yllä kaareutuva sinitaivas varjelee keskikesän idylliä kuin hohtava Jumalan käsi.

On lokakuu.

Kuvat Järvi-Suomen suloista piirtyvät lentokoneen matkustamon näytöille lennolla Hollannista Suomeen.

Airbus 320 -lentokoneen ikkunoista kajastaa vain rappeutunutta harmautta.

Harmauden keskellä pönöttää myös Mikkeli.

Mannerheimin patsas on yhä paikallaan. Mutta missä on Mikkelin tori?

Tilalla ammottaa valtava kraateri, josta Komatsu-kaivinkoneiden rautaiset kourat ahnaasti ammentavat moreenia.

Torin alle rakennetaan parkkihallia.

Kaupunginjohtaja Kimmo Mikander (kok) käyskentelee rakennustyömaalla. Kaulassaan Mikanderilla on silkkihuivi ja jalassa kiiltävät nahkakengät, joita hän parhaansa mukaan koettaa varjella sinapinväriseltä liejulta.

Monttua lukuun ottamatta torinympärys on entisellään: paikoillaan pönöttävät Carl Ludvig Engelin suunnittelema empiretyylinen lääninhallitus ja kaupungintalo.

Ja tietenkin osuuskauppa Suur-Savo.

Suur-Savon takana avautuvassa Kirkkopuistossa on markkinatunnelmaa. Torimyyjät on ajettu sinne evakkoon.

Ilmapallokauppias Päivistä harmittaa alhainen menekki, mutta pian hän intoutuu rupattelemaan Mikanderin kanssa.

"Ensin myyjät kiukuttelivat siirtoa Kirkkopuistoon, mutta kohta saattaa olla ongelmana saada houkuteltua heidät takaisin torille", Mikander hilpeilee.

Kauppiaiden ohella kaksivuotiskausi rasittanee myös paikallista nuorisoa.

Mikkelin tori on tunnettu autonrassaajien kokoontumispaikka, josta lähipaikkakuntien amisviiksiset teiniohjukset sinkoavat kumit ulvoen yöhön.

Mitä käy perinteikkäälle pillurallikulttuurille?

"Öh, siitä en osaa sanoa mitään", Mikander estelee.

Vegaaniruokaa kaupitteleva aasialaismies pyytää kaupunginjohtajan ilmaiselle lounaalle.

"Näin käy joka kerta", Mikander tuumii kevätkäärylettä mutustaessaan.

Mies saapuu pöytään mainostaakseen Mikanderille sivustoa, joka tarjoaa vastauksia maailman ongelmiin henkisillä harjoituksilla ja vegaaniravinnolla.

Mikander ottaa värikkään brosyyrin ja kuuntelee myyntipuhetta kohteliaasti nyökytellen.

Kaupunginjohtaja vaikuttaa nauttivan kaupunkilaisten kunnioitusta. Kun Mikander päihitti Berliinin maratonilla ulkoministeri Alexander Stubbin 48 sekunnin erolla, Etelä-Savon YLE uutisoi asiasta näyttävästi.

Kaupunginjohtaja siis pysyy leivässä kaupunkilaisten tuella. Entä Mikkeli

"Kyllä se palveluiden harteilla on", Mikander esitelmöi talsiessamme pitkin Maaherrankatua.

"Emme me voi laskea tulevaisuutta ainoastaan sen varaan, että Mikkeli on hallinnollinen keskus", .

Niin. Mikkeli tunnetaan hallinnollisena keskuksena, jos tunnetaan lainkaan.

Historiassa hallinto on siirretty Mikkeliin aina, kun on ollut tarpeeksi tiukka paikka. Kansalaissodan, talvisodan ja jatkosodan aikaan Mikkelissä sijaitsi ylipäällikön esikunta.

Kansanomaisemmin sanottuna päämaja.

"Niin", Mikander huokaisee.

"Sotahistoriaahan meillä kyllä löytyy, mutta muuten kaupunkia on hivenen vaikea profiloida. Savonlinnassa on sentään Olavinlinna ja Kuopiossa kalakukko."

Mikkelin nähtävyydet on rakennettu verihyytymille.

Ajatellaanpa vaikka Mikkelin suosituinta turistikohdetta, pittoreskia Kenkäveron pappilaa: sen mailla piestiin tammikuussa 1597 hengiltä kaksisataa nuijamiestä.

Naisvuoren vesitornin historia ei ole ruusuisempi.

Legendan mukaan mäennyppylä sai nimensä naisista, jotka kiipesivät sen harjalle seuraamaan Porrassalmen verisiä taisteluita kesäkuussa 1789.

Rauhanomaisin Mikkelin matkailuvalteista taitaakin olla rautatieaseman kupeessa nököttävä junanvaunu, jossa Mannerheim joi sumpit Hitlerin kanssa.

Tai sitten Visulahten leirintäalue, jossa vaha-Spede pitää seuraa lasikuitudinosauruksille.

Kulttuurikaupungiksi Mikkeliä ei voi kutsua.

Vaikka venäläiskapellimestari Valeri Gergievin isännöimät musiikkijuhlat ovatkin kovaa valuuttaa, kaupunki itsessään ei tunnu taiteilijoita synnyttävän.

Kirjailija Anni Swan puskee horsmaa.

Laulaja Arja Saijonmaa lähti ensin Helsinkiin ja sitten Ruotsiin.

Kaupungin rockyhtyeistä ei nouse mieleen kuin 1980-luvulla yhden albumin julkaissut synkistelyryhmä Riivattu kissa.

Onneksi Aake Kallialaa näkee sentään kesäisin keskustan terasseilla notkumassa. Ja onhan Kola-Olli Hokkanenkin tietynlainen taiteilija.

"Tottahan se on", Mikander myöntää. "Bändikulttuuria meillä ei ole, ja nuoret taiteilijatkin loistavat poissaolollaan."

Onko identiteetti hakusessa?

"Sepä se. Mikkelihän ei varsinaisesti ole edes oikeaa Savoa. Ihmisetkään eivät puhu savon murretta", Mikander aprikoi.

Ohitamme Raatihuoneenkadun risteyksen.

Kyseisellä paikalla poliisin piirittämä pankkiryöstäjä Jorma Kalevi Takala räjäytti dynamiitilla itsensä ja panttivankinsa elokuussa 1986.

Mikkelin keskustassa kapakat aukeavat vasta kahdelta iltapäivällä.

Onneksi on poikkeus.

Sammuneella neonvalokyltillä itseään markkinoivassa Kisabaarissa päivä on jo pitkällä.

Astun sisään ja löydän itseni keskeltä – pahoittelen kulunutta ilmausta – kaurismäkeläistä suomea.

Messinkiset pallolamput riippuvat ruskeasta peltikatosta. Ruokalistalla on lihapullia, ja seinällä keikistelee Kata Kärkkäinen mainostaen Koffin ykkösolutta.

Pölyhiukkaset leijailevat keskipäivän raukeudessa.

Jukeboksiin nojaava Siiskosen Vesku valitsee kappaleita aamuhumalaisen pieteetillä.

Irwiniä.

"Irwinin levyt on kaikki hyviä!" hän puuskahtaa. "Ajattele nyt vaikka Jari Sillanpäätä. . . Ei perkele! Kyllä miesten pitää olla miehiä ja naisten naisia!"

Millaista, Vesku, on elämä Mikkelissä?

"Ihanaa! Mikkeli on pieni ja turvallinen kaupunki. Täällä on ollut hyvä viilettää."

Mikä Mikkelissä on parasta?

"Kyllä se kesä on", paukauttaa toinen Vesku naapuripöydästä. "Ei täällä talvella mitään tekemistä ole."

Eikö Mikkelissä ole mitään vikaa?

"No jos jotain negatiivista haluat laittaa, nii pistä siihe, että se ohitustien romuläjä o ainaki ihan perseestä", sanoo Linkku.

Vesku tarkoittanee käsittelemättömästä raudasta valmistettua sormuksenmuotoista kaupunkimonumenttia, joka on lyhyen elämänsä aikana ehtinyt herättää jo runsaasti tunteita.

Tilaamme toiset.

Teuvo kertoo olevansa perussuomalainen. Hän suhtautuu kokoomuslaisen kaupunginjohtajan väitteisiin varauksella.

"Kyllä se työttömyys on lähempänä viientoista luokkaa. Työttömiä hyppyytetään kurssilta toiselle, että saadaan luvut pysymään kauniina."

Kello käy kahta. Seurakunta valmistautuu baarin vaihtoon.

"Me mennään tonne Blackoutiin, siellä saattaa olla jopa naisiakin" naapuripöydän Vesku kujeilee ja muistuttaa vielä:

"Kyllä tää Mikkeli kesällä on parhaimmillaan."

Veskun väite pitää toki paikkansa kaikkien suomalaisten kaupunkien kohdalla, mutta erityisen totta se on Mikkelissä.

Vai mikä onkaan hienompaa kuin ostaa kesäaamuna Mikkelin torilta tuoreita muikkuja, Siiskosen kuulua kauraleipää tai puraista herkullista vesirinkeliä molluskan porottaessa taivaalla?

Tai nähdä Kirkonvarkauden silta valkoisen sisävesilaivan kannelta?

Auto lipuu pitkin Lappeenrantaan vievää valtatie kolmeatoista.

Sekametsää, peltoaukeaa, sekametsää, peltoaukeaa.

Yht'äkkisesti puiden lomasta kohoavat Pelloksen vaneritehtaan metallinharmaat piiput.

Valkoharmaa savu sekoittuu iltapäivän taivaaseen.

Mikanderin arvion mukaan Pellos on yksi kaupungin kolmesta tärkeimmästä työllistäjästä.

Jos tuotanto siirrettäisiin pois, se olisi isku vasten kaupungin kasvoja.

Pienen matkan päässä näkyy parkkipaikka ja viininpunainen tasakattoinen parakki:

Pelloksen haalarimiesten kantakapakka.

Kohta tullaan Ristiinaan.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi