Viimeistä edeltäneet vuodet

Koko tämän illan mä oon ajanut tätä kaupunkia ristiin ja rastiin,

Mä oon jengin mukana mennyt ja kartsannut näitä katuja suuntaan jos toiseen,

Mä kierrän torin laitaa ja ikkunan avaan, piiskaan stereot rokkenrolliin mahtavaan,

Käännän vinoparkkiin, noudan tyttöystävän,

Elämä, miksi et antanut enemmän?

 

Ilma Raision keskustassa on seisahtanut, ja sinitaivaalle ryhmittyneet kumpupilvet näyttävät riippuvan tänään tavallistakin matalammalla.

Ihan kuin koko maailma olisi nukahtanut.

Hellepäivän raskaudessa uinuu pikkukaupungille tunnusomainen asetelma: huoltoasema, poliisilaitos ja ruma ostoskeskus, joka muistuttaa savannille nääntynyttä valkoista elefanttia.

Asetelmaa rytmittää suuri tienristeys, jolla aika ajoin voi nähdä ohi kiitävän auton.

Juuri tienristeyksestään Raisio pitkään tunnettiinkin.

Valkoiseen pikeepaitaan ja tennareihin sonnustautunut aurinkolasipäinen mies seisoo ostoskeskuksen parkkipaikalla ja heilauttaa kättään kohti risteystä.

"Risteys oli niin vaarallinen, että jopa Veikko Pajunen juonsi kerran Liikennesolmu-ohjelmansa sieltä. Sitä me kaikki sitten katottiin ja oltiin, että vau! Raisio on päässyt televisioon!"

Pikeepaitainen mies on Juha Oksanen, raisiolaisen SIG-yhtyeen kosketinsoittaja.

Yhtye soitti 80-luvulla itsensä nuorison sydämiin naivistisilla popkappaleillaan, kuten Tiina menee naimisiin, Hyvää syntymäpäivää ja Vuosisadan rakkaustarina.

Oksanen perusti SIGin rumpali Matti Rannan ja laulaja Matti Inkisen kanssa Raision lukion pihalla vuonna 1978.

Mukaan pyydettiin vielä kitaristi Timo Kilpinen ja basisti Moko Karttunen.

Raisio Kids -yhtyeessä aiemmin musisoineet Ranta ja Inkinen haaveilivat bändistä, joka olisi kuin "Raision Ramones". Nimi napattiin sveitsiläisvalmisteisen margariinikoneen kyljestä.

SIG.

 

Jos nimi oli iskevä ja yksinkertainen, niin oli musiikkikin.

Ja Inkisen teiniromantiikkaa tihkuvat sanoitukset.

Ne sanoitukset, joita toistellaan nykyäänkin liikutuksen vallassa maamme karaokebaareissa, häissä ja kotihipoissa.

 

Tiina on niin onnellinen, hän menee naimisiin

ei turhaan uskonut hän unelmiin.

 

Oksanen hyppää metallinhohtoisen Opelin rattiin ja karauttaa ydinkeskustaa leikkaavalle Nesteentielle. Jos ajaisimme tästä muutaman kilometrin pitemmälle, päätyisimme Raisionlahden rantaan Pernon telakalle.

Siellä ovat monien isät olleet töissä.

Oksanen kääntyy kuitenkin pikkutielle, jonka päässä seisoo punamullalla sudittu vanha hirsitalo.

Apinakallio: yhtyeen ensimmäinen treenikämppä.

Täällä, rumpali Rannan kotona, syntyivät kappaleet SIGin kahdelle ensimmäiselle albumille: Matkalla maineeseen ja Sudet.

Ja tietenkin Tiina menee naimisiin, yhtyeen ensimmäinen hittisingle.

Oksanen vilkuilee kiinnostuneesti ympärilleen; hän ei ole käynyt paikalla vuosiin.

"Rumpali-Matin isä oli vanha rintamamies, joka aina huus meille, että 'soittakaa pojat mitä vaan, mutta minulle esitätte aina Elämää juoksuhaudoissa. Sillä biisillä maksatte tilavuokranne.' "

SIGin löysi Hilse-levymerkilleen punkvaikuttaja Kimmo Miettinen, joka talousvaikeuksien vuoksi joutui tarjoamaan yhtyettä Pokon Epe Heleniukselle ja Johannan Atte Blomille.

Heleniuksen mielestä SIG ei ollut riittävän punk, mutta Blom innostui yhtyeestä ensitahdista lähtien.

 

'Niillä oli hienoja sanoituksia ja hyviä melodioita", Blom muistelee puhelimitse.

"Inkinenhän on varmaankin yksi suomen aliarvostetuimmista sanoittajista ja lauluntekijöistä. Sillä oli pilkettä silmäkulmassa, ja se osasi katsoa itseään kauempaa, jotenkin ulkopuolisen silmin."

Yhtye matkusti Finnvoxin studiolle Pitäjänmäkeen nauhoittamaan Tiinaa. Tuottajaksi pestattiin Gösta Sundqvist.

Vaikka energinen viisikko niputettiinkin uuden aallon yhtyeeksi, erottui se kirkasotsaisen iskelmällisyytensä ansiosta aikansa angstisesta massasta.

 

Häämarssi kaunis kaikuu kirkon kuorissa, asuu rakkaus näissä nuorissa,

Vaikka nuori on jo pukeutuu hääleninkiin, tänään Tiina pääsi naimisiin.

'Kaikesta musiikista vähiten Inkinen piti kyllä iskelmästä", Oksanen hörähtää.

"Eikä niistä sen sanoituksistakaan osaa oikein loppujen lopuksi erotella, mikä oli ironiaa ja mikä sellaista oikeaa teinipojan naisenkaipuuta."

Yhtä kaikki.

Tiina päätyi radiosoittoon, ja Turun Sanomat kirjoitti yhtyeestä jutun, jossa kerrottiin "Suomen Kaliforniasta kotoisin olevan SIGin matkasta maineeseen".

"Se oli kyllä varmaan mun muusikonurani hienoin hetki, kun kuulin oman biisin ensimmäistä kertaa Nuorten sävellahjassa", Oksanen muistelee kiilto silmissään. "Mä muistan vieläkin, kun juontaja Jake Nyman sanoi, että seuraavana esiintyy SIG Raisiosta."

Kivikaudelta lähtien asutettu alue tunnettiin vihdoinkin suuren risteyksensä ja olympiasoutaja Pertti Karppisen lisäksi musiikistaan.

SIGin tarina on myös tarina Raisiosta ja kaikista sen kaltaisista taajamista.

 

Oksanen kääntää autonsa keulan ja ohittaa huoltoaseman, jonka paikalla sijaitsi ennen Esso.

"Kun Raision Loimulla meni lujaa 80-luvun alussa, niin lähdettiin tästä usein yhdessä maailmalle: Loimu lähti pelaamaan lentistä, ja me lähettiin soittamaan. Oltiin ylpeitä toisistamme ja kannustettiin."

Vaikka menestys oli lyönytkin viisikon ällikällä, eivät nuorukaiset kehdanneet haihatella raitilla takit auki.

"Kyllä täällä niin pienet piirit oli, ettei kusi noussut päähän", Oksanen toteaa.

"Ihan samoja harrastuksia jatkettiin: Bussin ovesta roikuttiin ja heiteltiin liikennemerkkejä pulloilla. Ja palloa potkittiin. Ja treenattiin perkeleesti."

Yhtyeeseen saatiin uusi rumpalikin, kun Jukka "Mercy" Merisaari korvasi Rannan.

"Tarinahan menee niin, että Ranta lähti bändistä uuden vuoden keikalla kolmannen biisin puolivälissä", Oksanen sanoo hymyillen.

Hän kurvaa mäntypuiden reunustamalle kukkulalle, jonka harjalla lepää vanha valkotiilinen rakennus: Raision lukio.

Mäellä on aivan hiljaista. Vain yksinäinen teini temppuilee bmx-pyöränsä päällä vanhan lautamaalin luona.

Oksanen nousee autosta ja lähtee kävelemään rinnettä alas.

Kukkulan kylkeen hautautuneena on pieni rautainen ovi, joka on kauttaaltaan graffitien peitossa.

"Täällä pommisuojassa me tehtiin biisit neljään viimeiseen 80-luvun albumiin", Oksanen toteaa ja koputtaa oveen.

Kukaan ei tule avaamaan.

Oven vieressä on koivu. Oksanen osoittaa sen kyljessä olevaa lovea. Siihen keikkabussi oli eräänä liukkaana talvipäivänä iskeytynyt.

 

SIGin kuudesta 80-luvulla julkaisemasta levystä kaikki hipoivat aikansa kultalevyrajaa.

Keikkaakin oli niin paljon, ettei rehellisiin töihin olisi tarvinnut lähteä.

Matti Inkinen kuitenkin opiskeli mielisairaanhoitajaksi, ja Juha Oksasesta tuli konttorinjohtaja.

Yhtye alkoi saada hyvin innokkaita faneja.

"Kyllä se Matti sellainen itkumuuri oli. Aina oli joku vetämässä hihasta ja valittamassa, että 'viime aikoina on ollut vähän vaikeeta'."

Oksanen vakavoituu. Ostoskeskuksen ravintolan terassi on hiljainen.

"Moni muu olisi sanonut, että painu nyt helvettiin siitä, mutta Matti jaksoi kuunnella ja kannustaa."

Saman muistavat fanitkin.

Terassille on saapunut mies ja nainen. Toisen SIG-paita on vihreä, toisen musta.

Naisella on kädessään Matti Inkisen vaaliplakaatti 90-luvulta. Inkinen istui muutaman kauden Raision kaupunginhallituksessa Sdp:n riveissä.

"SIGin musiikissa pidettiin aina heikomman puolta. Useimmat kappaleethan kertoivat nuorista, jotka olivat saaneet elämässä turpaan", analysoi yhtyettä kolme vuosikymmentä fanittanut Petri Kiuru.

"Kyllä niitä tekstejä kuunnellessa on tullut itkettyä miljoona kyyneltä", komppaa toistasataa SIGin konserttia nähnyt Jaana Syld.

Ensimmäisen SIG-konsertin Syld oli nähnyt Runosmäen nuorisotalolla yksitoistavuotiaana.

"Se oli menoa", hän toteaa.

"Meno" äityi Syldillä paikoin niinkin kovaksi, että hänelle kehkeytyi omien sanojensa mukaan "paha tapa" soitella Inkisen kotinumeroon.

"Kyllä se Matti välillä kuulosti vähän väsyneeltä, jos se oli vaikka futistreeneistä tulossa, mutta aina se oli mua kohtaan ystävällinen ja korrekti."

Yhtenä vuonna Syld jopa pyöräytti Inkisen syntymäpäivien kunniaksi kakun ja toimitti sen aamunkoitteessa tämän kotiovelle laulun kera.

Inkinen oli hymyillyt yllättyneenä.

 

Rapistunut keikkabussi seisoo huoltoaseman pihassa.

Oksasella on käsivarsillaan laatikollinen valkoisia pikeepaitoja. Paidat oli tehty silmällä pitäen yhtyeen 30-vuotiskiertuetta, jonka oli tarkoitus startata syksyllä.

Oksanen on tuijottanut bussin huurteisesta ikkunasta kajastavaa maisemanauhaa tuhansia tunteja elämänsä aikana.

Aktiivivuosinaan yhtye saattoi soittaa nimittäin lähes satakin keikkaa vuodessa.

"Kyllä se naapurinpoikahuumori on ollut tän bändin voimavara", toteaa nykykokoonpanon kitaristi Erkka Makkonen, joka on kurvannut parkkipaikalle sähkönsinisellä Oldsmobilellaan.

Makkonen oli mukana silloinkin, kun Inkinen 90-luvun puolivälissä maalasi Tavastian takahuoneen valkoiseksi.

"Matti katseli niitä nimikirjoituksia aikansa ja totesi sitten, että: "kauheaa, miten sotkuista". Sitten se marssi rautakauppaan hakemaan pensseleitä ja maalia. Muistaakseni [Tavastian toimitusjohtaja] Juhani Merimaa ei ollut kauhean tyytyväinen."

Kujeilun maaliksi ajautui useaan otteeseen myös Oksanen.

"Matti lähetteli mun äidin osoitteeseen kortteja jonkun kaipaavan naisen nimellä. Äitiparka oli hämillään ja kyseli, että onko sulla kotona kaikki hyvin. Se ajatteli, että mulla on meneillään aviokriisi."

Vastaiskuksi Oksanen oli valehdellut kiertueella pankissa, että Inkisellä oli vakava alkoholiongelma eikä tälle saanut antaa rahaa.

Usein huumori joutui koetukselle: nuorisoseurantalot, lavat ja kaikki mahdolliset tanssipaikat kävivät tutuiksi.

"Alkuun se oli tosi ankeeta", Oksanen muistelee. "Takahuoneita ei ollut, joten istuttiin talvisinkin kylmässä bussissa ja odotettiin keikan alkua."

Ruisrockissa ruotsalaiset hevarit heittelivät yhtyettä omenoilla, Pohjanmaalla paikallinen tanssiorkesteri löi keikkabussin renkaaseen puukon pystyyn.

SIG oli kuitenkin matkalla maineeseen: musiikki muuttui sävyltään tummemmaksi ja mahtipontisemmaksi, keikkaliksat lihavammiksi ja yleisömäärät suuremmiksi.

 

'Taisi olla 1985 Kemissä, kun meillä oli 7 000 hengen yleisö. Soitettiin ensimmäistä kertaa Hyvää syntymäpäivää, eikä jengi suostunut päästämään meitä lavalta pois. Jouduttiin pakenemaan turvakäytäviä pitkin."

Oksanen miettii hetken.

"Sillon me kyllä ajateltiin, että vau! Bändikin soitti niihin aikoihin paremmin kuin koskaan aikaisemmin, meillä oli mieletön itsevarmuus."

Menestyksensä terällä yhtye äänitti kaksi albumia legendatuottaja T. T. Oksalan hoteissa: Unelmia (1984) ja Purppuraa (1985).

Monien mielestä kaksikko edustaa yhtyeen tuotannon kultakautta. Hittejä Oksalan tuottamilla levyillä ainakin piisasi: Ludwig van Beethoven, Leijailen ja Hyvää syntymäpäivää soivat radiossa nykyäänkin ja Unelmia on kaikkein menestynein SIG-albumi.

Suosion innoittamana Inkinen kokeili siipiään elokuvataiteenkin saralla: nykyisin Nelosen uutisankkurina tunnetun Baba Lybeckin kanssa hän tähditti Kari Paljakan nuortenelokuvaa Baby Love (siinä Lybeckin esittämä fani ahdisteli Inkisen tulkitsemaa teini-idolia) ja sävelsi musiikkia Waltari-filmatisointiin Suuri illusioni.

Illusionissa soineesta Leijailen-hitistä kuvattiin jopa vaikuttava musiikkivideo, jossa Inkinen hyörii ja pyörii Eiffel-tornissa. Valitettavasti muita sigiläisiä ei kelpuutettu mukaan kuvauksiin.

"Sillon vitutti", Oksanen manaa vinosti hymyillen.

"Inkinen pääsi Ranskaan, ja me muut notkuttiin Kivelän grillillä Raision keskustassa."

 

Keväällä 1987 SIG hajosi.

Miksi?

"Hyvä kysymys", Oksanen sanoo ja kääntää katseensa sivulle.

"Ei meillä kait enää ollut hauskaa yhdessä."

SIG oli telakalla lähes vuosikymmenen. Oksanen soitteli omaksi ilokseen, ja Inkinen keskittyi konemusiikkiprojektiinsa Vaarallinen mutantti.

Keväällä 1995 Inkinen soitti Oksaselle tiedustellakseen, olisiko tällä mitään sitä vastaan, jos hän jatkaisi SIG-nimen käyttöä uuden kokoonpanonsa kanssa.

Oksanen myöntyi.

Kokoonpano teki yhden albumin ja hajosi.

Kaksi vuotta myöhemmin yhtye palasi konepohjaisena, fanien keskuudessa "Äänekosken kokoonpanona" tunnettuna muodostelmana.

Jälleen oli vuorossa yksi albumi ja hajoaminen.

Oksanen kävi katsomassa muutaman keikan ja soittikin yhdellä.

Inkinen pyysi häntä palaamaan yhtyeeseen.

"Ei se kyllä siinä vaiheessa kiinnostanut yhtään, ei ollut sellasta kipinää."

Lopulta kipinä kuitenkin löytyi ja lähes alkuperäinen kokoonpano esiintyi vuoden 2000 Pop Finlandia -konsertissa Helsingin jäähallissa.

Sitten soitettiin lisää.

Nuoriso kyseli Oksaselta keikkojen jälkeen, miksi he esittävät pelkästään muiden kappaleita. Oksanen yritti selittää kappaleiden olevan omia, mutta häntä ei uskottu.

SIG oli jälleen matkalla maineeseen.

 

Oksanen kääntää avainta virtalukossa, moottori sammuu.

Olemme päätyneet Raisionlahden rantaan.

Oksanen kävelee kaislikon keskellä ja tiirailee auringonloisteessa seisovaa risteilyaluksen luurankoa.

Pernon telakalta kantautuu etäistä kalketta.

"Täällä me käytiin lapsena uimassa", hän toteaa ja potkiskelee hiekkaa jalallaan.

Tänään uimareita ei näy.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi