Yhden miehen peli

Marraskuinen arki-ilta Helsingin Talissa. 1980-lukulaiseen työläistyyliin sisustetussa tennishallin kahviossa ei ole ruuhkaa. Helly Hansenin ja North Facen ulkoilutakkeihin pukeutunut miesseurue juo olutta muovituopeista, kahvion kunniapaikalla seisovasta altaasta saisi vielä kauhoa lautaselleen salaattia päivän pastan seuraksi.

Uneliaasta tunnelmasta ei voisi arvata, että aivan kohta seinän takana on alkamassa suomalaiselle tennisyleisölle tähän mennessä vuoden kiinnostavin ottelu: nelinpeli, jossa Henri Kontinen ja Jarkko Nieminen kohtaavat puolalaisen Michal Przysieznyn ja venäläisen Alexandre Kudryavtsevin.

Täällä pelataan nyt Suomen suurinta tennisturnausta, Kansainvälisen tennisliiton ATP:n Challenger-kiertueeseen kuuluuvaa IPP Openia, mistä epäilemättä suurimmalla osalla helsinkiläisistä ei ole aavistustakaan.

"Ei Suomessa oikeastaan ole tenniskulttuuria", sanoo Jarkko Nieminen, Suomen ykköspelaaja, itse asiassa kaikkien aikojen paras suomalainen tennispelaaja ja nimi, jonka keskisuomalainen mummokin tunnistaa.

Hän istuu ensimmäistä peliään edeltävänä päivänä collegeverkkareissa ja hupparissa Talin tenniskeskuksen uudella punttisalilla, jossa voi vielä haistaa hien sijaan tuoreen maalin. Uudistuksen yhteydessä Talin vaikuttavan kokoinen tennispyhättö on saanut kolme uutta kenttää.

Niiden avajaiset alkavat juuri. Keskellä uutta kenttää on suuri täytekakku, laidalla odottaa torvisoittokunta.

Kutsuvieraat muodostavat omituisella tavalla yhtenäiseltä näyttävän massan: suurimmalla osalla hiusten väri on harmaa, ja jotkut vaikuttavat siltä, että ovat juuri ja juuri kyenneet tepastelemaan juhlapaikalle, jonne on pääovelta kenttiä halkovia siltoja pitkin parinsadan metrin matka.

Ehkä se ei ole suomalaisen tenniksen yleiskuva. Toivottavasti se ei ole.

"Ihan henkilökohtaisestikin olisi tosi kivaa, jos maailmalla huipputurnauksissa kiertäisi muitakin suomalaisia jakamassa kakkua ja ottamassa huomiota."

Nieminen tietää, mistä puhuu.

Hän on edustanut suomalaista tennistä runsaat kymmenen vuotta käytännössä yksin. Kun hän on voittanut, Suomi on paistatellut piskuisen tennismaan eksoottisessa loisteessa, ja kun hän on hävinnyt, on vallinnut selkeä konsensus siitä, ettei tämä rupuinen pohjolanperä mitään auringonpaahtamia, herraskaisen yksilölajin hallitsijoita pysty tuottamaan.

"Lajikulttuuri syntyy nykypäivänä siitä, että on kiinnostavia pelaajia, joita media ja sitä kautta yleisö seuraa. Se innostaa ihmisiä sitten kokeilemaan lajia", Nieminen sanoo.

Suomalaisen tenniskulttuurin heiveröinen taimi ryhtyi voimistumaan loppuvuonna 2001, kun Nieminen pelasi itsensä Tukholman avoimen tennisturnauksen finaaliin. Se oli iso askel suomalaiselle tenniskulttuurille, sillä suomalainen ei tunnetusti ole kovin hyvä seuraamaan lajia, josta ei tule suomalaismenestystä.

Finaalipaikasta saadut rankingpisteet nostivat Niemisen maailman sadan parhaan pelaajan joukkoon. Sitä ennen suomalaisia miespelaajia oli käväissyt sadan joukossa korkeimmillaan vuonna 1990, jos joku vielä muistaa nimeltä Veli Paloheimon (48:s) ja Aki Rahusen (57:s).

Ja luultavasti ennen Jarkkoa suomalaisen miljoonayleisön lähin kosketus tennikseen on ollut se, kun Olli Rahnasto (parhaimmillaan ATP-listalla sijalla 88) "pelasi" Uuno Turhapuroa vastaan elokuvassa Uuno armeijan leivissä (1984).

Turhapuroa ei sentään käsikirjoitettu voittamaan matsia.

Niemisen menestys Tukholmassa oli ällistyttävää, jopa urheilumedialle, vaikkei se missään yhdessä yössä syntynyt. Hän oli jo muutaman vuoden ajan ehtinyt keräillä maailmalta merkittäviä junioripystejä.

"Olin silloin mukana aika monessa haastattelussa, jossa toimittaja suoraan myönsi, ettei oikeastaan tiedä lajista mitään."

Niinpä hän selitti haastatteluissa tenniksen sääntöjä.

Eivätkä ne nyt sentään mitään krikettiä ole. Pitää syöttää ruutuun ja palauttaa pallo viivojen sisälle. Pisteet kertyvät vähän hassusti, mutta kyllä niitä peruskoulupohjalta osaa laskea.

Talin keskuskenttää kahdelta puolen reunustavassa katsomossa istuu joitakin kourallisia ihmisiä. Vastakkaisella puolella penkkien välissä pujottelee paljettitunikaan pukeutunut sulkapalloilija Anu Nieminen, Jarkon vaimo.

Nieminen ja pelikaveri Henri Kontinen ovat pukeutuneet arkisiin, suomensinisiin urheilupaitoihin, joita roikkuu jokaisen Intersportin rekeissä. Ottelueväänä on banaania.

Suomessa tenniksestä esitetään riisuttua, sosiaalidemokraattista versiota. Maailman suurturnauksissa eli Grand Slameissä tennis on glamourlaji, jossa tähdillä on omaa nimeään kantavia kirkuvanvärisiä mallistovaatteita, valtavia korvakoruja ja oman kuntovalmentajan keittelemää vitamiinivettä.

Täällä erikoisinta on se, että Henri Kontisella on lippis päässä sisällä.

Niemisen koko perhe on ollut enemmän tai vähemmän omistautunut tenniksen edistämiselle Suomessa, vaikkei Jarkon uran eteen mitään perhetason suuruhrauksia tehtykään.

Kemistivanhemmat vetivät 1980-luvulla Maskussa ja Naantalissa tenniskouluja, ja Jarkko sai mäiskiä kotonaan harjoituspalloa olohuoneen ikkunaan.

Kun ikkuna muuttui pallontömähdyksistä harmaaksi, Niemiset vaihtoivat ikkunan uuteen.

Myöhemmin häntä tietysti kuskattiin harjoituksiin, ja tennissukkapyykkiä kertyi. Mutta vasta urheilulukiossa Jarkko alkoi treenata tosissaan.

"On todella iso riski, jos koko perhe alkaa kapeakatseisesti työntää lasta hyvin nuorena jollekin tietylle urheilu-uralle. En ihan hirveästi suosittelisi sellaista."

Hän itse harkitsi vakavissaan tenniksestä ammattia vasta 17-vuotiaana lukiolaisena.

Siihen mennessä kansainväliset valmentajakonkarit olivat jo useaan otteeseen kehottaneet Niemistä keskeyttämään koulun ja keskittymään pelkästään tennikseen.

"Itselleni oli ehdottoman tärkeää käydä lukio loppuun. Missään tapauksessa en olisi ollut valmis pelaamaan enemmän, kilpailemaan enemmän tai matkustamaan itsekseni siinä iässä ja sillä kypsyydellä."

Olisiko sitten pitänyt?

Andre Agassi kertoo viime vuonna ilmestyneen, nimeään kantavan kirjansa alkusivuilla, kuinka hänen isänsä rakensi hädin tuskin kouluikäiselle pojalleen pihaan syöttökoneen, jonka sylkemiä palloja oli erityisen vaikea palauttaa.

Kirjan loppuosa käsittelee lähinnä sitä, miten paljon Agassi uransa aikana vihasi pelaamista ja tennistä.

Kirja herätti ilmestyessään valtavasti huomiota. Koko tennistä seuraava maailma tuntui olevan äimistynyt: häh, joku vihaa tennistä! Ja vielä huippupelaaja!

Nieminen – joka on muuten voittanut Agassin Ranskan avoimissa vuonna 2005 – ei voisi suhtautua tennikseen enempää eri tavalla.

"Tavoite on aina ollut, että pelaan niin kauan kuin nautin siitä. Kertaakaan ei ole vielä tuntunut siltä, että en nauttisi."

"Ehkä se hetki tulee sitten, kun tuntuu, ettei enää pysty haastamaan maailman parhaita."

Viime vuoden lopulla – kauden päätteeksi – maailman parhaiden haastaminen onnistui erittäin hyvin. Nieminen oli turnausvuoden päätyttyä maailman 38. paras tennispelaaja.

Se ei ehkä saa aikaan mitään wow-efektiä, mutta tennis on maailman harrastetuin yksilölaji.

Suurissa Euroopan maissakin tenniksen kilpailulinsenssejä on jaeltu yhtä paljon kuin Suomessa on asukkaita.

Sitä paitsi tenniksen kehitys on kehittynyt.

"Top 100:ssa pelaajien väliset taidolliset ja fyysiset erot on niin pieniä, että pelit ratkaistaan usein korvien välissä", Nieminen sanoo.

Siksi tenniksessä noustaan ja romahdetaan, noustaan takaisin ja yritetään sekä puolustaa omaa sijoitusnumeroaan että tietysti parantaa sitä.

Ja tämä kaikki tehdään kentällä yksin samaan aikaan kun tuhannet, sadattuhannet, miljoonat ihmiset tuijottavat ja olisivat valmiita antamaan hyviä neuvojaan, kuten vaikkapa "kannattaisi osua siihen palloon".

Niemisen viimeaikainen menestys on ollut siksikin huomiota herättävää, että tenniksessä ollaan yleensä huipulla 24-vuotiaana. Jarkko täyttää tänä vuonna 30. ATP-listan ykkönen Rafael Nadal on nyt 24-vuotias. Niemisen toistaiseksi paras sijoitus listalla on 13, vuodelta 2006, jolloin hän oli vielä muutaman päivän ajan – 24-vuotias.

Mutta nämä nyt ovat tietysti vain keskiarvoja ja tilastoja.

Ja siksi ensi maanantaina Australian avoimista varsinaisesti alkava tennisvuosi voi olla Niemisen tärkein.

Ja paras.

IPP Openin viimeisenä päivänä Talin keskuskentän laidalta voisi tökätä sormella maailman sillä hetkellä 38:ksi parasta tennispelaajaa, mutta katsomon eturiveillä palloilee vain turnauksen pallolapsia lepattavissa sortseissaan.

Kävelysillalla tömistelee edestakaisin tennisharrastajia pulskat Wilsonin kassit olallaan. Yli kahdellakymmenellä muulla kentällä läimitään sunnuntaitennistä tavalliseen tapaan.

Nieminen, joka on osallistunut tässä turnauksessa ainoastaan nelinpeliin, on edennyt Kontisen taisteluparina finaaliin, jossa vastustajina on kaksi saksalaista.

Suomalaiset astelevat kentällä hyväntuulisina ja läpäyttävät ylävitoset jokaisen, myös hävityn pallon jälkeen.

Nelinpeli on vähän niin kuin tenniksen divarikiekko. Tai sellaisena sitä pidetään. Onhan tämä kuitenkin yksilölajien kuningas.

Katsomosta käsin se tuntuu oudolta, sillä nelinpeli on parhaimmillaan huumaavaa; vauhdikasta, kikkailevaa ja erittäin viihdyttävää.

Huonoimmillaankin se on usein enemmän tennistä kuin huono kaksinpeli, jossa eniten tuntuvat uurastavan kentän reunalla päivystävät pallotytöt ja -pojat kipittäessään palloja epäonnistuneiden syöttöjen ja ylilyötyjen palautusten jäljiltä.

Kun tässä nelinpelifinaalissa pelataan pitkä ja hillitön ralli, jossa keltainen karvapallo pompahtaa pelaajien mailoista kerta toisensa jälkeen, fysiikan lakeja lähes vastustaen verkon toiselle puolelle, yleisö purskahtaa nauruun.

Siis nauruun! Urheilutapahtumassa!

Se johtuu siitä, että tennis on mahtava laji.

Jutussa on käytetty lähteinä kirjoja Jarkko Nieminen: Pelaamisen lumo (Avain, 2009) sekä Avain tennikseen (Avain, 2003).

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi