Kannattaa uskoa vahvan sisällön voimaan

Olen tällä palstalla varonut kertomasta itsestäni, sillä olen aina ajatellut, että asia on kirjoittajan henkilöä tärkeämpi. Nyt teen poikkeuksen, sillä tämän päivän Helsingin Sanomat on viimeinen lehti, jonka kokonaisuudesta olen vastaavana päätoimittajana vastuussa. Yhdeksäntoista vuoden ja kolmen kuukauden ajanjakso päättyy tähän.

Päätoimittajakauteni aikana maailma muuttui, Eurooppa muuttui ja Suomi muuttui. Suomen kokemista ulkoisen toimintaympäristön muutoksista kaksi nousee ylitse muiden: Neuvostoliiton romahdus vuoden 1991 lopulla ja Suomen liittyminen EU:hun vuoden 1995 alussa. Näimme myös syöksyn 1990-luvun alun suureen lamaan ja sitä seuranneen Nokia-vetoisen nousun.

Taloudessa koimme kaksi nousukautta ja sitten 2008–2009 tapahtuneen uuden pudotuksen. Suomi vaurastui, mutta maan sisäinen eriarvoisuus ja eritahtinen kehitys aiheuttivat jälleen kerran vahvan sisäisen muuttoliikkeen. Sanoimme myös hyvästit sille ajatukselle, että Suomi voisi säilyä tasaisesti asutettuna joka puolella maata.

Muutoksia oli paljon, ja silloin journalismin tulee täyttää tehtävänsä maailman selittäjänä. Maailmaa kyllä pystyy selittämään, mutta vaikeata meille mediassa työskenteleville näyttää olevan ymmärtää, mitä meidän omassa toimintaympäristössämme tapahtuu. Internet mullistaa median maailman, eikä mullistus koske ainoastaan painettua sanaa. Erilaisia päätelaitteita tulee lisää, tieto on koko ajan kaikkien saatavilla, ja televisio ja tietokone liittyvät yhdeksi laitteeksi.

On vain yksi tapa menestyä. Se on usko ja luottamus hyvään ja laadukkaaseen sisältöön. Viime sunnuntain Helsingin Sanomissa (28.3.) kerroin arvostavani perinteisiä journalistisia hyveitä. Journalistien pitää entistä selvemmin nähdä epäoikeudenmukaisuus siellä, missä sitä on. Heillä on oltava intohimoa muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi elää.

Vaikka elämme suuren tekniikan ja kulutustapojen muuttumisen keskellä, journalistisen sisällön tehtävä on aivan ennallaan. Hyvä ja laadukas journalismi vahtii vallanpitäjiä ja kuuntelee siellä, missä on hiljaista. Siellä on valta.

Meidän on pidettävä valtaeliitti varpaillaan. Meidän pitää käydä jatkuvaa keskustelua olennaisista asioista ja toimia portinvartijana. Meidän tulee olla kriittinen ääni yhteiskunnassa ja antaa tilaa muille kriittisille äänille. Meidän on myös pidettävä huolta ydintehtävästämme: lukijoille täytyy tarjota riittävästi tietoa, jotta he tajuavat, millaisessa maailmassa he elävät.

Meneillään olevan murroksen voima pakottaa lehdet muuttumaan, mutta olisi kohtalokas virhe lähteä mukaan viihteellistymisen virtaan. Uskon siihen, ettei ihmisen halu saada tietoa ole kadonnut eikä katoa mihinkään. Laatujournalismi on vastakin Helsingin Sanomien paras myyntivaltti.

En halua sanoa, ettei lehden pitäisi viihdyttääkin lukijaansa. Jo edeltäjämme Päivälehden perustajat puhuivat halustaan tehdä uuden lehden sisällöstä myös vilkasta ja huvittavaa. Hyvä sanomalehti on rakennettu niin, että se tarjoaa lukijalleen mahdollisuuden levähtää vakavien asioiden lomassa.

Vakavasti otettavan sanomalehden tehtävä on aina etsiä yhteiskunnassa irrallaan ja idullaan olevia asioita: langanpäitä, joita yhteen solmimalla löytää kehityksen alavirtauksia, ja asioita, jotka ovat viiden vuoden päästä kaikille itsestään selviä mutta jotka vielä ovat näkymättömissä.

Siinä on myös sanomalehden toimituksen suurin vastuu. Jos lehti onnistuu tässä vaikeassa työssä, se lunastaa paikkansa yhteiskunnallisena toimijana myös tulevaisuudessa.

Vastaisuudessa journalismilta vaaditaan kuitenkin yhä enemmän. Tarvitaan kykyä ja taitoa oivaltaa, yhdistellä asioita, analysoida, esittää hyvin perusteltuja mielipiteitä, syventää ja kyseenalaistaa. Hyvä lehti vastaa myös kysymyksiin, joita lukija ei edes osaa kysyä.

Näin tehty journalismi antaa kansalaiselle mahdollisuuden olla ajan tasalla. Sellainen kansalainen on myös aiempaa kriittisempi, mikä pitää hyväksyä.

Olemme tehneet Helsingin Sanomia lähtemällä asioiden yhteiskunnallisesta merkityksestä. Se on määrittänyt asioiden tärkeysjärjestystä toimituksessa. Olemme pyrkineet tekemään sisältöä, jolla on merkitystä ja josta olemme voineet olla aidosti ylpeitä.

Suomessa journalismilla on hyvä pohja. Sananvapausmittareilla Pohjoismaat sijoittuvat maailman kärkeen, selvästi esimerkiksi Britannian ja Yhdysvaltojen edelle. Tällekin on historiallinen perustansa, sillä kokkolalainen kirkkoherra ja valtiopäivämies Anders Chydenius sai aikaan ensimmäisen säädöksen painovapaudesta jo vuonna 1766 Tukholman valtiopäivillä. On pidettävä huoli siitä, ettei muutosta huonompaan suuntaan pääse tapahtumaan.

Olen mieltynyt 1600-luvun ranskalaisen filosofin René Descartesin pohdintaan. Hän mietti, mistä ihminen saa tietonsa maailmasta.

Descartesin mukaan tunteista tärkein on ihmettely, sillä se on tila, jossa voimme kohdata jotakin ennakko-odotuksiimme ja arvojärjestelmäämme sopimatonta. Ihmettelyyn kykenevä pystyy siis havaitsemaan sen, mitä ei osannut odottaa eikä ennakoida, sekä sellaisen, minkä otaksui toisenlaiseksi. Tämä kyky on Descartesin mukaan kaiken oppimisen ja maailmaa koskevan tiedon ehto.

Descartes uskoi, ettei ihmettely onnistu kaikilta: "Vaikka onkin laita niin, että vain tylsät ja typerät eivät taivu ihmettelyyn, on toisaalta totta, etteivät kaikkein henkevimmätkään ole siihen taipuvaisimpia. Taipumusta ihmettelyyn on parhaasta päästä niissä, joissa on varsin terve järki, mutta jotka eivät ole kovin omahyväisiä."

Arvoisa lukija, tämä oli siis viimeinen kertani tällä palstalla. Kiitän saamastani palautteesta, joka koskee sekä Helsingin Sanomia kokonaisuutena että omaa toimintaani päätoimittajana ja kolumnistina. Tämä tehtävä on ollut huomattava etuoikeus.

Teen loppuvuoden muita töitä ja jätän nyt Helsingin Sanomat osaaviin käsiin, sillä olen työskennellyt toimituksen kanssa pitkään ja myös palkannut aikoinaan Helsingin Sanomiin seuraajani Mikael Pentikäisen.

Kirjoittaja on HS:n vastaava päätoimittaja.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi