Pääministerivetoisuus on Suomen linja

Keskustan puheenjohtaja, pääministeri Matti Vanhanen yllätti ilmoittamalla joulun alla, ettei hän enää aio hakea uutta pestiä keskustan puheenjohtajana ensi kesäkuussa Lahden puoluekokouksessa. Vanhanen viimeisteli kantansa joulun jälkeen sanomalla, että hänen mielestään uuden puheenjohtajan pitää ottaa saman tien pääministerin tehtävät ja näin viedä pääministerinä keskusta seuraaviin eduskuntavaaleihin.

Vanhasen kanta toivottavasti lopettaa täysin turhat arvailut siitä, että keskusta haluaisi ajaa vaaleihin kaksilla vankkureilla eli Vanhanen hoitaisi hallitusta ja uusi puheenjohtaja johtaisi vaalikampanjaa. Vanhasen kanta osoittaa, että hän on sisäistänyt oikein perustavanlaatuisen muutoksen Suomen poliittisessa järjestelmässä; muutoksen joka on jäänyt pimentoon niiltä, jotka muistelevat Harri Holkeria tai 1970-luvun alun Kalevi Sorsaa tai Martti Miettusta tai Ahti Karjalaista pääministerinä samaan aikaan kun joku toinen oli puolueen puheenjohtaja.

Nämä ajat kuuluvat menneisyyteen ja aikaan, jolloin presidentti johti hallitusten muodostamista valiten yksinvaltaisesti sekä pääministerin että ulkoministerin henkilöt. Vallan parlamentarisoiminen alkoi jo Mauno Koiviston aikaan, mutta se viimeisteltiin vuoden 2000 perustuslaissa, kun hallituksen muodostamisprosessi annettiin eduskunnalle ja tasavallan presidentille jäi käytännössä vain hallituksen nimittäjän tehtävä. Pääministeristä tehtiin virallisesti Suomen ykköspoliitikko. Puolueet vielä sopivat epävirallisesti, että vaaleissa suurimman puolueen aseman saanut puoluejohtaja saa käynnistää yrityksen koota maahan eduskunnan luottamusta nauttiva hallitus. Suurimman puolueen asema ei suoraan tee puheenjohtajasta pääministeriä, mutta toistaiseksi järjestelmä ei tunne poikkeuksia.

Pääministerin asemaa tukee myös Vanhasen hallituksen äskeinen päätös, joka tekee pääministeristä automaattisesti Suomen edustajan Euroopan unionin huippukokouksessa Eurooppa-neuvostossa. Presidentti pudotettiin EU-asioissa sivurooliin ja olemaan mukana tärkeimpien päätösten valmistelussa.

Järjestelmän muutoksella on aivan oikein haettu vallan parlamentaarista vastuuta. Siinä on myös onnistuttu. On johdonmukaista, että pääministeri vie puolueensa eduskuntavaaleihin puolueen puheenjohtajana ja näin kantaa poliittisen riskin hallituksen politiikasta. Poliittisen riskin kantaminen on tärkeä vallankäytön kontrollikeino, jota ei myöskään voi ulkoistaa jollekin puoluetoverille.

Toimivassa parlamentaarisessa järjestelmässä valtaa ja vastuuta ei voi erottaa. Jos jaksaa uskoa parlamentaariseen järjestelmään, voi hyvin luottaa myös siihen, että pääministerivetoisuus vakiintuu suomen poliittiseksi linjaksi ja presidentti ajan mittaan väistyy vielä nykyistäkin enemmän edustukselliseksi vaikuttajaksi; arvojohtajaksi, jos hänestä sellaiseen on.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi