Takaisin Koiviston linjalle

Hallitus vihelsi torstaina poikki kiusallisen valtakiistan, joka viisitoista vuotta on vaivannut Suomen Eurooppa-politiikkaa. Yksiselitteisesti hallitus sulki tasavallan presidentiltä Tarja Haloselta tien EU:n huippukokouksiin. Hallitus vetosi Lissabonin sopimukseen, joka tekee huippukokouksesta EU:n toimielimen, joka tekee oikeudellisesti sitovia päätöksiä.

Hallitus ei olisi tarvinnut edes Lissabonin sopimusta tehdäkseen vastaavanlaisen linjanvedon, mutta vuodesta 1994 jatkuneen käytännön katkaiseminen oli ilmeisesti liian vaikeata muutoin. Tähän asti Martti Ahtisaari aikanaan ja nyt tasavallan presidentti Tarja Halonen ovat voineet käydä huippukokouksissa niin halutessaan. Mahdollisuus tavata hallitusten ja valtioiden päämiehiä ja -naisia on kuorruttanut muutoin ehkä hieman harmaata tasavallan presidentin arkea.

Muunkinlaisia mahdollisuuksia oli. Halosen ja Ahtisaaren edeltäjä Mauno Koivisto kertoo omasta ajattelustaan muistelmakirjassaan Historian tekijät. Siinä Koivisto selostaa keskusteluaan silloisen pääministerin Esko Ahon kanssa keväällä 1993, jolloin Suomessa vasta opeteltiin integraation aakkosia ja sopeutumista niihin.

Koivisto tunnetaan vahvana parlamentarismin puolestapuhujana, joten annetaan hänen lausua: ”Minusta on selvää, että jos Suomen EY-jäsenyys toteutuu, niin joudutaan ottamaan kantaa joko parlamentarismin suuntaan tai presidentin vallan suuntaan. Kuinka tässä yhteydessä lähdettäisiin ihan toiseen suuntaan kuin tähän asti on kehitetty? Se edellyttäisi, että presidentti osallistuisi korkeimman tason kansainväliseen päätöksentekoon. Joko presidentin pitäisi osallistua valtioneuvoston työskentelyyn, olla läsnä siellä keskustelussa tai presidentin kansliaan pitäisi muodostaa kaksoismiehitys niin, että presidentin edustaja olisi kaikkialla läsnä ja hän olisi kaiken aikaa informoituna. Ei ainoastaan pidettävien kokousten edellä ja niitten aikana, vaan, jotta voisi asioista kantoja muodostaa, kaiken aikaa niitä seurata. Se johtaisi meillä hyvin epätarkoituksenmukaiseen käyttäytymiseen. Minusta asia on ollut selvä ja olen sanonutkin sen eri yhteyksissä. Se voi olla vain pääministeri.”

Näin siis Koivisto, joka olisi ollut valmis neuvonmaan myös seuraajaansa Martti Ahtisaarta, mutta Ahtisaari ei kysynyt vaan päätti toisin ja ryhtyi käymään huippukokouksissa. Pääministeriksi tultuaan Paavo Lipponen teki Ahtisaaren kanssa sopimuksen, joka takasi presidentille pääsyn huippukokouksiin niin halutessaan. Halonen jatkoi siis Ahtisaaren linjalla.

Nyt on vihdoin palattu Koiviston viitoittamalle parlamentarismin tielle. Jos ei nyt kovin kauniisti niin ainakin selkeästi. Pääministeri johtaa EU-politiikkaa ja presidentti vaikuttaa hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan ja tasavallan presidentin yhteiskokouksissa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi