Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Näpit irti minun isänmaastani

Olemme niin vahva kansa, että meidän ei tarvitse määritellä itseämme sulkemalla muita pois. Näin kirjoittaa kolumnissaan Maija Aalto.

Kaupunki
 
Maija Aalto Helsingin Sanomat
Kirjoittaja on kaupunkitoimituksen toimittaja. Seuraa Maija Aaltoa Twitterissä.

Olen huono suomalainen. Lumi sulaa, en taaskaan hiihtänyt. Ehdin vasta tilaan, jossa harkitsen uusien suksien ostamisen suunnittelemisen aloittamista.

Ehkä saan vielä juuri ja juuri pitää kansalaisuuteni, kun ehdin luistella, laskea mäkeä lasten kanssa, kävellä lumisessa metsässä.

Talveen liittyy kummaa kansallisromanttista symboliikkaa. On liikuttavaa, että turvapaikanhakijat raatavat vapaaehtoisesti lumitöissä tai vastaanottokeskuksen lapset kulkevat kouluun potkukelkalla. Siinäpä oppivat suomalaisuutta. Sisu. Talkootyö, siis oikea sellainen. Hiljaisuus, koskematon hanki, lipun värit.

Talvea ei vielä kukaan ihminen ole ehtinyt meiltä isänmaallisten enemmistöltä tärvelemään.

Minua kiusaa äärioikeistolaisten tapa omia suomalaisuuden symboleja omaan käyttöönsä. Joskus se leijonakin tosiaan oli neutraali valtion tunnus, ei vitsi t-paidassa. Siis oli.

”Maassa maan tavalla” on turmeltu sanonta. Maassa lakia ja ihmisoikeuksia kunnioittaen voisi olla tolkullisempi vaatimus, ihan kaikille.

On ihan oikein, että suomalaisuutta määritellään jatkuvasti uudelleen. Mikään isänmaan idea ei ole sama kaikille. Ihmisen oma kokemus identiteetistään ei välttämättä muutenkaan mahdu mihinkään valmiiseen muottiin. Ehkä leijonasymbolinkin voi ottaa vielä takaisin käyttämällä sitä toisin kuin öykkärit käyttävät.

Mutta että ne kehtaavat: määritellä suomalaisuutta nyt vaikka sen kautta, että kenen esivanhemmat ovat asuneet täällä riittävän kauan tai kenen iho sopii mihinkin kohtaan värikarttaa.

Yritän siksi kirjoittaa auki jotain, mikä minulle on suomalaisuuden ydin.

Ensin on kieli. Ei täydellinen kielitaito, ei välttämättä suomi ainoana kielenä, mutta rakkaus kieleemme.

Sitten on nippu ihanteita, joita me emme täysin noudata ja jotka eivät ole maailmassa meidän yksinoikeuttamme. Kuitenkin, näissä me perinteisesti olemme olleet hyviä: rehellisyys, vieraanvaraisuus. Tietynlainen konstailematon lähimmäisenrakkaus, vaikka se nykyisin usein pelkäksi ihanteeksi jääkin. Joku tyyppi, joka laittaa leipäänsä puolet petäjäistä siksi, että naapurin sato meni.

Yhteiskuntajärjestys, jossa sittenkin jää merkillisen paljon tilaa kaikenlaisille oman tiensä kulkijoille, kylähulluille sun muille neroille. Se että yleensä on järjestys, jopa ihmisten mielissä. Luottamus siihen, että pohjimmiltaan ihmiset ovat järkeviä.

Metsäläisyys pinnan alla, se miten luonto pistää huokaamaan kunnioittaen meistä urbaaneimpiakin. Vähän nyrjähtänyt huumorintaju. Kyky kuunnella – myös sanoja, joita ei sanota. Tapa kertoa rakastavansa teoilla.

Emme me vain tätä ole, mutta myös tätä.

Ja tästä olen ainakin aivan varma: Me olemme niin vahva kansa, että meidän ei tarvitse määritellä itseämme sulkemalla muita pois. Me voimme nostaa esiin sen, mikä meissä on hyvää ja pitää siitä huolta.

Kirjoittaja on kaupunkitoimittaja. Keskustelu jatkuu myös Twitterissä, twitter.com/maija_aalto

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat