Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Millainen on Kansallis­kirjaston kapinallinen, joka ei suostu antamaan potkuja alaisilleen?

HS julkaisee Kai Ekholmista henkilökuvan, joka on ilmestynyt aiemmin Helsingin Sanomain Säätiön vuosikertomuksessa 2014.

Kaupunki
 
Helsingin Sanomat
Sami Kero / HS
Kansalliskirjaston johtaja Kai Ekholm on erikoistunut sensuurin tutkimukseen.
Kansalliskirjaston johtaja Kai Ekholm on erikoistunut sensuurin tutkimukseen. Kuva: Sami Kero / HS

Kansalliskirjaston johtaja, ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm kieltäytyy erottamasta henkilöstöään ennen kuin irtisanomisten lainmukaisuus on selvitetty, HS kertoi eilen.

”Minun etiikkaani ja moraalini eivät nyt kerta kaikkiaan anna periksi. Nyt on jonkun sanottava, että tämä ei käy”, Ekholm sanoi.

Kansalliskirjasto on osa Helsingin yliopistoa, jonka työntekijöistä lähes tuhat on määrä irtisanoa vuoden 2017 loppuun mennessä.

Millainen ihminen on Kai Ekholm, joka nousee näkyvästi puolustamaan alaisiaan sekä uhmaamaan yliopiston hallintoa ja käytännössä myös Suomen hallitusta?

HS julkaisee Ekholmista henkilökuvan, joka ilmestyi viime vuonna Helsingin Sanomain Säätiön vuosikertomuksessa 2014. Tekstin on kirjoittanut HS:n kehityspäällikkö Esa Mäkinen.

 

Kertomatta jätetyn jäljittäjä

Kansalliskirjaston johtaja Kai Ekholm selvittää sensuurin muutoksia.

”Tämä on tällainen miesluola”, sanoo ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm naurahtaen esitellessään työhuonettaan.

Miesluolahan on se perheellisen, keski-ikäisen miehen oma soppi, joka on täynnä miehelle rakkaita esineitä ja teknisiä vimpaimia. Ekholm on evakossa tavallisesta työhuoneestaan, ja väistötila on kirjaimellisestikin kuin luola: lähes ikkunaton varaston takahuone, johon hän sanoo tuoneensa ”kaikkea, mikä luo olon kotoisaksi”.

Ekholmille mukavan olon tekevät esimerkiksi Max Jakobsonin stereot (”sain ostaa ne”), putkivahvistimelliset radiot (”kaverilla on parikymmentätuhatta putkea”), mukava lukunojatuoli(”haluaisin tämän eläkkeelle mukaan, kun en ehdi koskaan lukea siinä”) ja kitara, jota hän myös soittaa (”olen audiofiili”).

Ekholmin luola on Kansalliskirjastossa, Helsingin tuomiokirkon ja yliopiston päärakennuksen naapurissa. Suomen tärkeintä kirjastoa johtava Ekholm on myös valtakunnan parhaita sensuurin asiantuntijoita. Hän väitteli vuonna 2000 jatkosodan jälkeen kielletyistä kirjoista. Sen jälkeen hän on julkaissut useita tutkimuksia sensuurista.

Parhaillaan hän tutkii Helsingin Sanomain Säätiön tuella sananvapauden rajojen ja sensuurin muutoksia Suomen itsenäisyyden aikana.

Tutkijaryhmä käy jo kolmatta vuotta läpi esimerkiksi HS:n ja Suomen Kuvalehden arkistoja ja haastattelee kymmeniä keskeisiä sananvapauden vaikuttajia – kuten Erkki Tuomiojaa, Jörn Donneria ja muita 1960-luvulta nykypäivään. Tutkijat ehtivät esimerkiksi haastatella 37-vuotiaana kuollutta digitaalisen sananvapauden pioneeria Ville Oksasta.

Ekholmin mukaan perusoivallus on ollut se, että sananvapauden rajat muuttuvat koko ajan. Silti sensuurin kohteina ovat yleensä samat asiat: alastomuus ja vallankäyttäjille tärkeät asiat.

Suomessa vallankäyttäjille erityinen aihe on aina ollut Venäjä. Naapurimaa on vaikuttanut julkaisupäätöksiin monella eri vuosikymmenellä.

Alastomuus on kulkenut 1960-luvun Juhannustanssien säädyttömyydestä Panu-tytön uhkean kaula-aukon herättämän paheksunnan kautta marraskuuhun 2014: Helsingin poliisi kielsi Baltic Circle -festivaaliin kuuluneen performanssin alastomuuden takia.

”Sensuuria pitää koko ajan määritellä – onko sen perusta taloudellista, poliittista, uskonnollista vai mitä?” Ekholm sanoo.

Tavallisesti sensuurina pidetään sitä, että lain perusteella kielletään jonkin asian julkaisu. Ekholmin mukaan sensuuri ei ole tavallisesti näin äärimmäistä, vaan se on jatkuvaa keskustelua julkaisun ja puheen rajoista.

”Sananvapaus ei ole laajentunut itsestään, vaan se on täytynyt luoda”, Ekholm sanoo. Esimerkiksi 1960–1970-luvuilla julkaistujen mielipidelehtien ja Huutomerkki-sarjan kaltaisten teosten merkitys sananvapauden tilan luojana on ollut suurempi kuin aikalaiset ajattelivat.

Presidentit, poliitikot, kasvattajat, kustantamot, toimittajat ja papit pyrkivät koko ajan rakentamaan omaa ihannekansalaistaan. Ekholmin mukaan olennaista ei ole kysyä, onko sensuuria, vaan minkälaista on kunkin aikakauden suostuttelu, painostus ja ahdistelu.

”Aina joku muu tietää, mikä on kansalaiselle parasta.”

Neuvostoliitto ja suomettuminen tulevat monille ensimmäisenä esimerkkinä mieleen, kun puhutaan sananvapaudesta.

Idänkaupan rooli itsesensuurin taustalla on Ekholmin mukaan meneillään olevassa tutkimuksessa osoittautumassa aikaisemmin tiedettyä olennaisemmaksi. Taloudellisena kumppanina Neuvostoliitto yritti olla aina asianomistajana myös sananvapausasioissa.

”Esimerkiksi öljyn hinnat olivat salaisia eikä hintoja saanut julkaista, vaikka niillä oli massiivinen vaikutus kansantalouteen ja koko maahan. Taloustoimitukset olivat äärimmäisen heikkoja, eikä taustoja saatu kunnolla esiin”, Ekholm sanoo.

Ekholm ja hänen työryhmänsä ovat saaneet Helsingin Sanomain Säätiöltä 400 000 euroa Tiellä sananvapauteen -hankkeeseen. Kun Ekholmin, Tuomo Olkkosen, Päivikki Karhulan, Marjaana Kinnermän ja parinkymmenen avustajan tutkimus ilmestyy vuonna 2017, sen tulokset esitellään laajana verkkoteoksena, luentosarjana ja näyttelynä. Myös perinteinen kirja on tarkoitus tehdä.

Ekholm on yleishumanisti ja ensyklopedisti – näin kuvailee hänet kolme vuosikymmentä tuntenut ystävä, Kiasman valokuvaamon päällikkö Perttu Rastas.

”Hän harrastaa kaikkea mahdollista ruokahifistelystä hifihifistelyyn”, sanoo Rastas, joka asuu Ekholmin naapurissa vanhan Tapanilan omakotialueella.

”Milloin tahansa sinne menee vierailulle, hänet löytää yleensä hifihuoneesta värkkäilemästä.”

Rastas epäilee, että Ekholmin kiinnostus sensuuriin johtuu juuri tämän yleisestä kiinnostuksesta kaikkeen. ”Sensuurihan estäisi tiedon ja kulttuuristen vaikutteiden vapaata liikkumista. Se olisi Kain yhteiskuntapoliittista katsomusta vastaan.”

Rastas seurasi läheltä myös ystävänsä yhtä suurta sivuprojektia. Vuonna 2013 Ekholm julkaisi dekkarin Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava. Tapahtumapaikat ovat kirjoittajan lähipiirissä: Kansalliskirjastosta löytyy kuollut tyttö kirjalabyrintin keskeltä. Etsiväpari Kalju ja Kihara alkaa selvittää tapausta, kun poliisi on ymmällään.

”Dekkari on petollisen helpon oloinen genre. Minäkin kuvittelin osaavani kirjoittaa, mutta käytännössä piti kuitenkin opetella konttaamaan uudestaan. Minua kiinnosti myös ihan brutaalisti se, saanko kirjan valmiiksi.”

Parhaillaan Ekholm kirjoittaa toista dekkariaan. Aikaa kirjoittamiselle hänellä jo on. Kolme poikaa ovat aikuisia, kotona ovat stereoiden lisäksi vaimo ja Manda-niminen koira.

Kesken haastattelun puhelin piippaa ja ruudulla näkyy uutinen: 12 kuollut iskussa lehden toimitukseen Pariisissa. Kevään suuri sananvapauskeskustelu on saamassa dramaattisen alun, vaikka sillä hetkellä sitä ei vielä ymmärtänyt.

Myöhemmin puhelimessa Ekholm epäilee, onko tapahtuneella pysyviä vaikutuksia.

”Charlie Hebdon iskujen jälkeen ilma on ollut sakeanaan erilaisia sananvapauden kommentaattoreita. Toivottavasti he jaksavat jatkaa tällä alalla myös silloin, kun mitään ei tapahdu.”

Ekholmin mukaan sensuuri käsitetään usein väärin ja siitä puhutaan väärillä sanoilla. Kirjarovioita ei ole ollut Euroopassa enää pitkiin aikohin.

”Sensuurin tulevaisuus nähdään nykypäivän Kiinassa.”

Kymmenettuhannet internetpoliisit valvovat jatkuvasti kaikkea, mitä tavalliset kiinalaiset julkaisevat. Hallinnolle kiusalliset asiat poistetaan internetistä nopeasti.

Kiinan suureksi palomuuriksi kutsuttu valvontakoneisto estää pääsyn ulkomaisille sivuille: Googleen, Facebookiin, Amazonin kirjakauppaan, Youtubeen, Twitteriin ja tuhansiin muihin sivuihin, joita Kiinan hallinto pitää itselleen haitallisina.

”Pohjoismaat ovat kuin lasiveranta, josta katselemme maailmaa. Kiinassa on meneillään uskomaton tietotekninen kokeilu. Minkälaista voi olla tuollaisen virtuaaliakvaarion hoitaminen?”

Kiinan esimerkki tuntuu Suomessa kaukaiselta, mutta länsimaisiakin ihmisiä valvotaan jatkuvasti – viranomaisten kynnys puuttua on täällä vain paljon korkeampi. Kesällä 2013 alkaneista Edward Snowdenin paljastuksista lähtien on ollut selvää, että Yhdysvaltain tiedustelupalvelut pystyvät seuraamaan isoa osaa internetliikenteestä.

Ekholmin mukaan suomalaisia voisi valvoa paljon helpommin kuin todellisuudessa tajuamme.

”Kuinka monessa tietokannassa sinusta on tietoa, mitä luulet?” Ekholm kysyy.

Epäilen, että noin kolmessakymmenessä, ja saan kuulla olevani väärässä. Ekholm ei tiedä tarkkaa vastausta, mutta arvelee tietojani löytyvän noin 500–600 rekisteristä.

”Kun tietokantoja yhdistellään toisiin, syntyy uusia tietokantoja, joita kukaan ei ole sallinut. Englannissa selvitettiin asiaa ja kävi ilmi, että puolet rekistereistä ei perustu mihinkään lakiin.”

Puolustusministeriön työryhmä esitti alkuvuodesta 2015, että viranomaisille pitäisi sallia Suomen rajat ylittävän verkkoliikenteen massavalvonta. Käytännössä ulkomaanliikennettä hoitavien teleoperaattorien konesaleihin asennettaisiin piuhat, jotka johtavat Puolustusvoimien tiedustelulaitokseen.

”Kääntöpuoli tässä asiassa on se, että meidän yksityisyytemme häviää ja on virkamiehen käsissä. Tällaista päätöstä ei voi enää purkaa”, Ekholm sanoo.

Hän vertaa massavalvontaa passeja varten kerättyyn sormenjälkitietokantaan. Sitä perustettaessa luvattiin, ettei sormenjälkiä käytetä muihin tarkoituksiin. Pian kuitenkin poliisi jo esitti, että sormenjäljet pitäisi saada rikostutkijoiden käyttöön vakavissa rikostapauksissa.

”Vähitellen syntyy supertietokantoja, jotka vievät loputkin rippeet yksityisyydestä. Lisäksi tietokantojen on tapana vuotaa.”

Kaikkia suomalaisia koskettava tuore sensuurin muoto on EU-tuomioistuimen päätös, jonka mukaan unionin kansalaisella on oikeus tulla hakukoneiden unohtamaksi.

Jos jonkun ihmisen nimellä löytyy hakukoneesta jotain hänen mielestään vanhentunutta tai epäolennaista tietoa, Googlea, Microsoftin Bingiä ja muita hakukoneita voi pyytää poistamaan hakutulokset. Sivut itsessään eivät katoa internetistä, mutta niitä on hyvin vaikea löytää, jos ei etukäteen tiedä niiden olemassaolosta.

Mitä ylikirjastonhoitaja ja sensuurintutkija ajattelee tästä? Onko ihmisellä oikeus tulla unohdetuksi, ja saako internetin sisältöä muuttaa?

”Tämä liittyy ihmisten identiteettiin. Haluaako ministeri nähdä itsensä entisenä ongelmanuorena, haluaako virkamies nähdä itsensä entisenä punkkarina, onko narkkari aina narkkari?”

Ihmiset muuttuvat elämänsä aikana, eivätkä esimerkiksi nuorena humalapäissä verkossa tehdyt asiat välttämättä ole niitä, joiden haluaa myöhemmin tulevan työnantajan silmiin.

Ekholm pitää ongelmallisena, että hakukoneyhtiöt päättävät, mitä poistetaan. Silti hänen mielestään ihmisellä pitää olla oikeus tulla unohdetuksi internetissä.

”Minusta tämä on hyvä askel siihen suuntaan, että yksityisellä kansalaisella olisi oikeus itseään käsittelevään tietoon.”

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat