Helsingin pyöräilypomo haluaa fillaristit pois kävelijöiden seasta

Marek Salermolla on takanaan 350000 kilometriä pyörän satulassa
Hän sanoo, että pyöräilyä ei nähdä vakavana liikkumismuotona

 Kurainen maantiepyörä nojaa kirjahyllyyn Marek Salermon työhuoneella Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastossa. Työpöytää peittää iso Helsingin kartta, johon on punaisella tussilla merkitty vyöhykkeitä ja kirjoitettu: "Sinä päätät."

"Olen tehnyt sitä ensi syksyn autotonta päivää varten", pyöräliikennesuunnittelija Salermo sanoo.

Karttaan hän on hahmotellut, miten pitkälle keskustasta puolessa tunnissa ehtii pyörällä ja autolla.

Länsiväylän suunnassa autolla pääsee paljon pidemmälle kuin pyörällä. Pohjoisessa ja idässä pyöräilijä ehtii Kehä I:n tuntumaan, autoilija hiukan yli.

Kartassa Salermo on tehnyt yhden villin oletuksen. Pyöräilijän nopeuden olisi oltava 20 kilometriä tunnissa.

Nyt se on Helsingin pyöräteillä, jalankulkijoiden seassa, vielä kova vauhti. Mutta jos Salermon ajatukset toteutuvat, se ei pian ole vauhti eikä mikään.

Kesäkuun alussa virassaan aloittanut Salermo astui suuriin saappaisiin.

Jos pitäisi nimetä yksi ihminen, joka on muokannut Helsingin pyöräteitä viime vuosikymmeninä, tämä olisi Salermon edeltäjä Antero Naskila. Eläkkeelle jäänyt liikenneinsinööri aloitti pyöräliikenteen suunnittelun Helsingissä 1970-luvulla.

Pätevyytensä työhön Salermo on hankkinut kahdelta taholta: Teknillisestä korkeakoulusta, mutta mikä tärkeintä, maanteiltä. Omien laskujensa mukaan hänellä on takanaan 350000 kilometriä pyörän satulassa.

Kauniaisissa 1978 syntynyt Salermo oppi pyöräilemään Tanskassa, missä hän asui diplomaatti-isänsä työn takia. Kun perhe palasi Suomeen, kymmenvuotias Salermo liittyi kavereidensa innoittamana pyöräilyseuraan.

Lukioaikana pyöräily veti jo enemmän kuin koulunkäynti. Salermo ajoi Porvoon Akilleksen ja Turun urheiluliiton väreissä.

Vuonna 2000 hän lähti ammattiajajaksi Belgiaan.

Ura kesti kolme vuotta, kunnes ammattipyöräilyä varjostaneet dopingkäryt alkoivat näkyä Salermonkin elämässä.

"Ei ollut enää kiva olla pyöräilijä. Dopingkäryistä sai jatkuvasti kuulla."

Salermo lopetti ja palasi Suomeen opiskelemaan maanmittausta TKK:lla.

Pian hän vaihtoi liikennesuunnitteluun ja erikoistui pyöräilyyn. Erikoistumisen hän sai tehdä itse.

"Korkeakoulussa ei käytännössä lainkaan opeteta pyöräreittien suunnittelua, vaan kaikki tehdään autoilun ehdoilla."

Sama vaivaa Salermon mukaan kaupunkisuunnittelua. Pyöräilyä ei nähdä vakavana liikkumismuotona.

"Massa-autoistumisen aikaan 1960-luvulla pyöräilystä tehtiin lasten ja vanhusten liikkumismuoto. Siitä ajatuksesta ei ole päästy eroon."

Se tarkoittaa, että pyöräilyä ja jalankulkua käsitellään yhtenä kokonaisuutena.

Pyöräilijät ovat nopeita jalankulkijoita, eivätkä suunnittelijat oleta ihmisten kulkevan pyörällä yli kolmen kilometrin matkoja.

Salermon mukaan pyöräilijät pitäisi nähdä ennemminkin hitaina autoilijoina. Jalkakäytävän osana juoksevien pyöräteiden sijaan kaduille pitäisi saada kiveyksellä merkittyjä pyöräteitä tai ajoradasta erotettuja kaistoja kuten Runeberginkadulla.

Ja renkaita vahingoittavat kanttikivet pitäisi saada pois.

"Pyöräilyn pitäisi olla sujuvaa, ettei jatkuvasti tarvitse jarruttaa ja kiihdyttää uudestaan."

Silloin keskinopeus voisi nousta kahteenkymppiin.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi