Helsingissäkin ollut patsaskiistoja

Tuorein Lenin-patsashanke pantiin jäihin
Moni riita on liittynyt itänaapuriin

 "Kaupungissamme on niin paljon vanhoja, ajan patinoimia patsaita, että tuskin edes huomaisimme niitä, ellei jotain aivan poikkeuksellista olisi tapahtunut - esimerkiksi että koko patsas olisi yön aikana muutettu toiseen paikkaan", pohti patsaiden olemusta elokuvaohjaaja Veikko Itkonen Helsingin patsaat -elokuvassaan jo 1959.

Silloin Pronssisoturi seisoi ja sai seisoa vielä melkein 50 vuotta Tallinnan keskustassa.

Toisin kuin Tallinnassa, Helsingissä ei ole siirretty patsaita öisin, mutta kiistoja ne ovat herättäneet täälläkin. Erityisesti Hakaniemen Maailman rauha on polttanut mieliä.

"Se on intohimoinen, selkeä ja konkreettinen vetoomus rauhan ja ystävyyden puolesta", ylipormestari Raimo Ilaskivi julisti paljastaessaan sitä 1990 - kun Berliinin muurin murtumisesta oli jo kulunut kaksi kuukautta ja neuvostoaika oli päättymässä. Myöhemmin Ilaskivi on sanonut, että Moskovan kaupunki tarjosi Leninin patsasta, ja Maailman rauha oli "torjuntavoitto".

Leninin patsasta on suunniteltu Helsinkiin taas tänä keväänä. Helsinkiläinen Ritva Hartzell kumppaneineen on kevään ajan puuhannut sellaista Alppilassa sijaitsevaan Leninin puistoon. Hanke on kuitenkin jäissä, ja syy on Hartzellin mukaan Tallinnan mellakoissa. Ajat ovat nyt liian kiihkeät Leninille.

Lenin-aktiivit aikovat anoa kaupungilta lupaa patsaan pystyttämiseen ehkä syksyllä. Punagraniittinen, Kaliningradista tuotu Leninin rintakuva on jo valmiina varastossa.

"Lenin vaikutti Suomen itsenäistymiseen", Hartzell perustelee patsashanketta.

Lokakuussa 1991 "höyhensoturit" eli Ylen nykyinen toimitusjohtaja Mikael Jungner ja kaksi muuta opiskelijaa, Sara Hirvelä ja Jari Kajas, tervasivat Hakaniemen Maailman rauha -patsaan ja peittivät sen höyheniin.

Rauha on pistänyt vihaksi myös Eteläsatamassa. "Tämän Rauhanpatsaan pystytti Suomen kansa rauhanomaisen rinnakkaiselon ja Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden vertauskuvaksi 6.4.1968", patsaan teksti kertoo suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi. Väitetään, että edesmennyt taiteilijaprofessori Birger Kaipainen on heittänyt patsasta ompelukoneella - osumatta.

Patsaiden politiikkaa mielellään pohtiva historiantutkija Jari Sedergren sanoo, että yleisesti ottaen suomalaiset ovat sietäneet erilaisia monumentteja ilman suurta kiivailua. Punaisten ja valkoisten muistomerkkejä on ympäri kaupunkia, mutta niihin ei tiettävästi ole kohdistunut kummempia tuhoja - höyhensotureiden operaatio oli poikkeus.

Sen sijaan esimerkiksi sisällissotaan osallistuneiden saksalaisten haudalla Vanhan kirkon puistossa ovat vuonna 1933 Suomessa vierailleet saksalaiset sotilaat marssineet hiekkatietä pitkin kädet natsitervehdykseen kohotettuina. Sellainen ei nyt olisi mahdollista, mutta ei Sedergrenin mielestä patsaan poistamisen vaatiminenkaan kuulu länsimaiseen kulttuuriin.

Historiaa suomettumisineen kaikkineen on hänen mielestään katsottava silmiin.

"Pitää olla pitkä historia eikä siivottu historia", Sedergren sanoo.

1800- ja 1900-lukujen taitteessa patsaat olivat paljon isompi juttu kuin nykyajan Helsingissä.

Aleksanteri II:n patsaan julkistustilaisuuteen huhtikuussa 1894 Senaatintorille kokoontui arviolta 30000 ihmistä - enemmän kuin Euroviisu-iltana!

Aleksanteri II oli suomalaisten luottokeisari. Kun helmikuun manifesti 1899 kavensi Suomen autonomiaa, patsaan ympärille kasvoi kukkameri.

Monet äkkiseltään kulttuurihistoriallisilta näyttävät patsaatkin olivat aikanaan tiukasti poliittisia. Elias Lönnrotin patsas paljastettiin yöllä lokakuussa 1902, koska sen pelättiin olevan päiväsaikaan liian voimakas isänmaallinen provokaatio.

Esplanadin puistossa olevassa J.L. Runebergin patsaassa taas ei ole mitään tekstiä. Erään tulkinnan mukaan pystyttäjät eivät päässeet sopuun siitä, pitääkö sen olla sekä suomeksi että ruotsiksi vai riittääkö suomi.

"Siihen aikaan eliitti rakensi myyttistä kansaa, ja patsaiden sanottiin olevan lahjoja kansalta, vaikka eliitti niistä päätti", Sedergren sanoo.

Hänen mukaansa patsaat ovat alkujaan luoneet nationalistista miesten historiaa.

"Merkkinaisten patsaita ei ole keskeisillä paikoilla, vaan lähinnä puistoissa, eläinten seassa", Sedergren huomauttaa.

Sittemmin saksalaisten sotilaiden ohella patsaansa ovat saaneet juutalaiset; mahtimiesten lisäksi myös työläisnaisia on muistettu. Siltamäessä on monumentti tavallisille ihmisille.

Kun aikaa kuluu ja näkökulmat vaihtuvat, patsaiden myyttisyys purkautuu, Sedergren sanoo.

"Ne eivät muutu vähempiarvoisiksi, vaan niistä tulee aitoja - ne kertovat oman aikansa tarinaa."

Helsingin patsaat -elokuva löytyy Ylen elävästä arkistosta http://www.yle.fi/elavaarkisto. Kuvat, selostukset ja sijainnit Helsingin patsaista löytyvät osoitteesta www.taidemuseo.fi.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi