Valkea rouva ei olekaan Tuomarinkylän kartanon ainoa aave

Meedio aisti puistossa myös tumman miehen läsnäolon
Kartanon- emäntä Natalia Stjernschantz on Helsingin kuuluisimpia haamuja

 Tuolla hän kävelee, lastenvaunut rahisevat hiekkaisella puistokäytävällä. Ristiverinen nainen vaaleassa mekossaan astelee vaahteroiden varjossa.

Ulospäin rauhallisen naisen sydän on surullinen.

"Onko hänelle tapahtunut jotain ikävää?" mielikuvaansa katseleva meedio Tarja Sahari kysyy silmät suljettuina.

Kyllä on.

On elokuun yö Tuomarinkylän kartanon puistossa. Surullinen kävelijä taitaa olla 150 vuotta sitten kuollut Natalia Stjernschantz - yksi Helsingin kuuluisimmista kummituksista. Tuomarinkylän valkea rouva, joka vaeltaa kartanon mailla ja kaipaa kuollutta poikaansa.

Natalia Kavaleff syntyi kauppiasperheeseen Helsingissä 1.heinäkuuta 1831. Vaikutusvaltaisen venäläisen kauppiaan tytär meni 25-vuotiaana naimisiin Johan Stjernschantzin kanssa. Komeat häät tanssittiin Tuomarinkylän kartanossa.

Pian pariskunta sai ensimmäisen lapsensa. Johan Gustafiksi nimetty poika eli vain neljä päivää. Seuraavana vuonna Natalia kuoli kaksostyttäriensä synnytysvuoteelle.

Kerrotaan, että siitä asti valkea rouva on kulkenut Tuomarinkylän kartanon puistossa poikansa kuolemaa murehtien.

Kartanon puistossa on aivan pimeää, ja tuuli supattaa vanhoissa vaahteroissa. Tarja Sahari kävelee rauhallisesti pitkin puistokäytävää.

"Aistin Natalian vahvasti, mutta hän ei ole täällä yksin. Näen tumman pitkän miehen, joka välillä kulkee lastenvaunujen rinnalla."

Naisen mekko on valkea ja pitkä, hihat ovat muhkeat. Mies on pukeutunut ruskea-beige-ruudulliseen takkiin.

Lapsen itkiessä vakava mies ei kumarru vaunujen puoleen, mutta nainen lepertelee vauvalle.

Mies saattaa olla Johan, mutta meedio ei erota hänen kasvojaan selvästi. "He eivät kuitenkaan ole onnettomia. Onko kukaan koskaan kertonut heille, että he eivät enää elä?" Sahari kysyy.

Meedio kertoo, että joskus äkillisesti kuolleiden sielut jäävät vaeltamaan elämän ja tuonpuoleisen välitilaan. He eivät tajua kuolleensa.

Tarja Sahari on aina tiennyt saavansa yhteyden henkimaailmaan.

"Näin asioita jo lapsena, mutta ymmärsin kykyni vasta myöhemmin. On paljon ihmisiä, jotka näkisivät, mutteivät uskalla katsoa", Sahari toteaa.

Meedio aistii asioita keskittymällä. Kun tavallinen ihminen ajattelee auringonkukkaa, mieleen nousee auringonkukan kuva. Selvänäkijällä kuvat ovat toisenlaisia, tarkempia.

"Kun ajattelin Tuomarinkylän kartanoa, tumman miehen kuva ilmestyi heti. Naisen hiukset on koottu jonkinlaiselle nutturalle."

Sahari uskoo, että monet eivät tunnista lahjojaan. "Kun päähän tulee ajatus, joka ei ole oma, se on viesti."

Kartanon takana olevan puiston perällä on huvimaja, jonka ikkunoiden lasi on sinistä, oranssia, vihreää.

"Lapset leikkivät nurmikolla. Kaksi pientä poikaa ja kauniisti puettu tyttö", Sahari sanoo hiljaa.

Sahari ei tiedä, keitä lapset ovat. Natalian lapsia, kenties, tai sitten joitakin myöhemmin kuolleita.

Meedio kuulee lasten askeleet ja huudahdukset. Henkimaailma ei erotu pelkästään kuvina, vaan myös sanoina, ääninä ja tuoksuina.

"Kuollut mieheni on ilmestynyt minulle sikarinsavuna. Henkimaailma ei ole paha."

Tarja Sahari katselee kartanon vaaleanpunaista päärakennusta. Alakerrassa on yhdeksän ikkunaa. Sahari heilauttaa kädellään kohti oikeanpuoleisia ikkunoita.

"Tuolla on ollut jotain. Nukkuiko hän siellä?"

Itse asiassa, todennäköisesti hän nukkui juuri siellä. Rouvan huoneen mustat ruudut katsovat tyhjinä puistoon.

Tuomarinkylän valkean rouvan ikkunat.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi