Keskustelun ohjeet

Lama jää taakse. Koska se tapahtuu, on vielä vähän epäselvää. Mutta ojasta noustaan. Aina on noustu ja noustaan nytkin.

Pelkkä ojasta nouseminen ei vain vielä riitä. Pitäisi jaksaa saman tien nousta myös tolpilleen ja jatkaa matkaa. Tämä taas voi olla helpommin sanottu kuin tehty.

Laman jälkeen edessä ovat aivan uudenlaiset haasteet. Työikäisten määrä alkaa vähentyä vuonna 2010 ja vähenee vuoteen 2025 mennessä 265 000 henkilöä, joten uusi nousu on rakennettava entistä pienemmällä joukolla. Työtä pitäisi kyetä tekemään aina vain tehokkaammin, nuoret olisi saatava houkutelluksi työuralle tähänastista aikaisemmin ja yli kuusikymppiset onnistuttava pitämään sorvin ääressä reippaasti yli nykyisen eläkeiän.

Tämä kaikki samaan aikaan, kun työuupumuksesta on eri tutkijoiden mukaan tulossa uusi kansantauti ja oravanpyörästä kokonaan pois hyppääminen houkuttelee yhä useampia yhä enemmän.

Tällaisessa tilanteessa vanhat eväät eivät auta. Tarvitaan uusia ja entistä rankempia keinoja.

Sellaisia kuin armo.

Armon lähtökohtana on selkeä ja kaunistelematon kuva ihmisestä. Kukaan ei ole täydellinen. Jokaisella meistä on puutteemme ja heikkoutemme. Jokainen tekee virheitä ja saa aikaan hyvän lisäksi myös pahaa.

Vastineeksi inhimilliselle epätäydellisyydelle armo tarjoaa hyväksyntää ja anteeksiantoa. Olipa ihminen kuinka surkean vajavainen hyvänsä, hän kelpaa sellaisena kuin on. Ja pahimmatkin virheet ja epäonnistumiset voidaan antaa anteeksi.

Armo on vanhastaan liitetty toisaalta hengelliseen elämänpiiriin, toisaalta yksityiselämän ihmissuhteisiin. Toisin kuin äkkipäätään voisi kuvitella, armolla on paljon annettavaa myös työelämässä.

Ihminen on yhteisöllinen olento. Kyetäksemme elämään hyvää elämää me tarvitsemme ympärillemme yhteisöjä. Tämä puolestaan tekee hyväksytyksi tulemisesta perustarpeen: yhteisöön kuuluminen käy mahdottomaksi, ellei koe olevansa hyväksytty.

Työelämä ei tässä suhteessa poikkea muusta elämästä. Myös työyhteisöt ovat ihmisten yhteisöjä, myös työyhteisöissä meidän on hyvin voidaksemme saatava kokea olevamme hyväksyttyjä. Olkoonkin, että tiedot, taidot ja osaaminen ovat niitä asioita, joiden perusteella ihmisiä rekrytoidaan ja palkataan, työn tekemisen ja työssä jaksamisen kannalta joukkoon kuuluminen on olennainen asia.

Työelämässä hyväksytyksi tuleminen on tärkeää paitsi työntekijöiden myös työyhteisöjen kannalta. Yksikään yhteisö ei voi toimia ilman luottamusta. Luottamuksen synnyn ja kasvun välttämätön ja riittävä ehto on, että yhteisön jäsenet tuntevat kelpaavansa omana itsenään. Jos tämä tunne jää puuttumaan, on turha ihmetellä, miksi yhteisöstä ei löydy avoimuutta ja yhdessä tekemisen iloa.

Yksi suomalaisen työkulttuurin heikkouksia on, että tunteille ei tahdo olla sijaa työpaikan arjessa. Työssä keskitytään asioihin, tunteet työnnetään muualle.

Anteeksiantoa tarvitaan työyhteisöissä ennen muuta helpottamaan hankalien tunteiden käsittelyä. Jotta osaisimme vihastua oikein, kun siihen on syytä, ja jotta voisimme liikoja pelkäämättä ja ahdistumatta tehdä kaikki ne virheet, jotka joka tapauksessa teemme.

Vihan tunteen tekee ongelmalliseksi se, ettemme tiedä, mitä sille pitäisi tehdä. Vihan nieleminen tuhoaa omaa terveyttä ja hyvinvointia, sen purkaminen kostamalla pilaa työyhteisön ilmapiirin.

Anteeksianto ratkaisee vihaan liittyvän ongelman. Kuten Aristoteleskin sanoi, ihmisen pitää osata vihastua, mutta myös antaa anteeksi. Vihastuminen on hyve silloin, kun vihastumme oikeasta asiasta oikealle ihmiselle oikeaan aikaan – ja kun vihamme sammuu koston tai rangaistuksen sijasta anteeksiantoon.

Siinä, missä vihan tukahduttaminen vaarantaa terveyden ja sen vääränlainen purkaminen aiheuttaa säröjä ihmissuhteisiin, virheiden pelko sammuttaa tehokkaasti kaiken luovuuden.

Ympäristössä, jossa lupaa epäonnistua ei ole erikseen annettu ja korostettu, luottamus anteeksiantoon ei kanna pitkälle. Ihminen itse, omista karvaista kokemuksistaan ja maailman nurjuudesta oppineena, tuottaa sen pelon ja huolen, joka tappaa luottamuksen ja sen myötä luovuuden. Ellei virheiden anteeksi saamisesta voi olla varma, on viisainta olla varovainen ja karttaa riskejä – joita ilman luovia ratkaisuja ei koskaan voi syntyä.

Lama itsessään ei ole pakottava syy työkulttuurin läpikotaiseen uudistamiseen. Mutta se johtaa samanlaiseen tilanteeseen kuin yllättäen sattunut vesivahinko pitkään kunnostusta kaivanneessa talossa: kun remonttiin nyt on joka tapauksessa ryhdyttävä, viisainta on tehdä se saman tien perusteellisesti.

Viime vuosikymmenet työelämän ylimpänä arvona on ollut raha. Siirtyminen kvartaalikapitalismista kohti ihmiskasvoista markkinataloutta ja armollisempaa työkulttuuria ei tarkoita taloudellisten realiteettien unohtamista. Se merkitsee vain arvojen asettamista uuteen ja oikeampaan järjestykseen.

Parhaimmillaan armon ulottaminen työyhteisöjen arkeen johtaa muutokseen, josta kaikki hyötyvät.

Työtä tekevät voivat paremmin, kokevat työnsä mielekkääksi ja jaksavat enemmän ja pitempään. Yrityksen kannattavuus paranee ja voitot kasvavat työhyvinvoinnin nostaessa tehokkuutta ja tuottavuutta.

Ja yhteiskunta säästää suunnattomia summia terveydenhoito- ja eläkekuluissa.

Armonmukaisen työelämän rakentaminen on kaikkea muuta kuin helppo tehtävä. Se vaatii koko organisaatiolta uudenlaista asennoitumista virheiden tekemiseen, muutosvastarintaan, kapinahenkeen, päällekäyviin tunteisiin ja inhimillisiin heikkouksiin. Se vaatii sitä, että työpaikalla pysähdytään hetkeksi miettimään, miten ihmisiä pitää kohdella, ja toimitaan sen mukaan.

Mutta vaiva on näkemisen arvoinen, sillä armo ei ole ainoastaan oikein. Se kannattaa, jo pelkissä yöunissa mitattuna.

Kirjoittaja on teologi, jonka kirja Armoa työhön ilmestyy ensi viikolla.