Vuonna 2005 Ilkka Kanervan tekstiviestikohu ei antanut Helsingin Sanomille aihetta omaan uutisointiin. Eduskunnan varapuhemiehen rohkea viestittely julkkismalleille kuitattiin lehdessä muutamalla kolumnilla ja kahdella pienellä STT:n uutisella.
Kun 7 päivää -lehti kertoi elokuussa 2007 tuolloin jo ulkoministerinä toimineen Kanervan pommittaneen kesken Yhdysvaltain-valtiovierailunsa tekstiviesteillä nuorta "seksipommia", HS:n ja monen muun välineen uutiskynnys ei ylittynyt lainkaan.
Maaliskuussa 2008 Hymy-lehti paljasti ulkoministeri Kanervan lähettäneen vihjailevia tekstiviestejä "nakumallille". Aiheeseen tarttui seuraavana päivänä Iltalehti, sitten Ilta-Sanomat, pian myös Helsingin Sanomat, STT ja Yle. Vielä toisena uutispäivänään HS jarrutteli, mutta kolmantena lähtikin jo iso pyörä pyörimään.
Kanervan eron jälkeen käydyssä keskustelussa media on ollut turhan vaatimaton omasta roolistaan ministerin eroprosessissa. Skandaali on ilmapallo, joka ei täyty eikä räjähdä ilman median luomaa painetta. Skandaalin syntymisen edellytyksenä on aina paljastusten leviäminen laajalti tiedotusvälineissä ja aiheen muuttuminen isoksi puheenaiheeksi.
Valtakoneistoa horjuttavat mittasuhteet skandaali saa vasta, kun se tekee läpimurron koko kansan tavoittaviin uutisvälineisiin. Ilman Helsingin Sanomien, STT:n ja Ylen uutisjakelua tämä ei ole Suomessa mahdollista.
Uutta on se, miten nopeasti ja voimakkaasti ministerin yksityiselämään liittyvä kohupaljastus löi läpi Hymyn ja iltapäivälehtien palstoilta muihin tiedotusvälineisiin.
Ensimmäistä kertaa Suomen historiassa seksiskandaali politisoitui ja johti lopulta ulkoministerin eroon. Seksiskandaalit ylipäätään eivät ole kuuluneet suomalaiseen julkisuuteen ennen kuin vasta 2000-luvulla. Siksi niiden sisältökin on vielä kesyä verrattuna vaikkapa New Yorkin kuvernöörin Eliot Spitzerin ja FIA-pomo Max Mosleyn tuoreisiin prostituutioskandaaleihin.
Uusi ilmiö hämmentää, koska se sekoittaa yksityisen julkiseen, viihteen politiikkaan ja koettelee moraalisen sovinnaisuuden rajoja. Moni ei ymmärrä vieläkään, mikä teki ketään loukkaamattomista yksityisistä tekstiviesteistä niin merkittävän aiheen, että sitä piti vatvoa viikkokausia ja sivutolkulla niin HS:ssa kuin muissakin uutisvälineissä.
Miksi siis Kanervan viestittelystä kasvoi kohunpoikasen sijaan suuri skandaali juuri nyt?
Jos ministeri olisi pysähtynyt ja kuunnellut, mitä FST:n toimittaja yritti kysyä häneltä, tuskin tätä debattia nyt edes käytäisiin. Ellei Kanerva olisi kiirehtinyt vastaamaan "Nej, nej, nej tack" kysymykseen, oliko hän lähettänyt viestejä Johanna Tukiaiselle, hänen ei olisi tarvinnut myöhemmin kiistää kiistäneensä ja eritellä viestiensä sisältöä ala- ja yläpään asioihin.
Skandaaleille on tyypillistä, että itse alkuperäinen rike tai pahennusta herättävä asia voi olla yhteiskunnalliselta merkitykseltään vähäpätöinenkin. Sen sijaan peittely-yritykset, kiistämiset tai suoranainen valehtelu ovat poliittisen skandaalin polttoaine, joka myös Kanervan tapauksessa johti vääjäämättä luottamuksen loppumiseen ja ministerin eroon.
Ilman itse aiheutettua selittelykierrettä uhkarohkean tekstiviestittelyn toistuvuus olisi todennäköisesti annettu hänelle anteeksi jälleen kerran.
Toki tämän eron taustalla oli muitakin tekijöitä. Yksi keskeisimmistä oli varmasti Kanervan kykenemättömyys lopettaa riskikäyttäytymistään ja puolueen "kyrsiintyminen" siihen. Omaa ministeriä moittivilla kannanotoilla kiihdytettiin prosessia, ja asia pysyi esillä julkisuudessa. Toisaalta vaikeneminen taas olisi tulkittu sormien läpi katsomiseksi.
Pääsiäinen olisi katkaissut kohun, mutta Kanervan aikomus kantaa ristiä ja lukea Raamattua Turun Tuomasmessussa loi tarinaan uuden, pitkien pyhien yli kantavan ärsykkeen. Lisäjännitettä toi myös Hymyn ilmoitus julkaista Kanervan tekstiviestejä huhtikuun numerossaan.
Aikakin oli kypsä tämäntyyppiselle skandaalille. Tuoreessa muistissa olivat pääministerin tekstiviestit ja eduskunnan kalapuikkoviiksikohu. Ne loivat kontekstia, jota vasten Kanervan tapausta tarkasteltiin.
Eron jälkeen pääkirjoituksissa on pohdittu tiukentunutta poliittista kulttuuria. Poliittinen kulttuuri ei ole muuttunut yhtäkkiä, vaan se on ollut hitaassa murroksessa rinta rinnan siitä raportoivan journalismin kanssa. Tietyt poliittisen järjestelmän ja mediakentän muutokset ovat avanneet tietä yksityiselämän paljastuksille ja skandaaleille.
Ensinnäkin politiikan asiat ovat voimakkaasti henkilöityneet, poliitikkojen näkyvyys on lisääntynyt, ja vaatimus avoimuudesta on levinnyt kaikkialle yhteiskuntaan.
Kekkos-vetoisen ajanjakson jälkeen valta ja vastuu ovat valuneet presidentiltä ja puolueilta ministereille, mikä on merkinnyt myös julkisen kontrollin ulottuvuuden laajentumista. Kekkosen ajan mediaa ohjasi sama "isänmaan intressi" kuin presidenttiäkin. Nykymedia uskaltaa olla röyhkeämpi, koska se on puolueista riippumaton ja taloudellisesti omavarainen.
Politiikan viihteellistyminen kulkee yhtä jalkaa median viihteellistymisen kanssa. Tämän kehityksen seurauksena tunnemme muun muassa Uosukaisen vesisängyn, Ahtisaaren karjalanpiirakat ja kanki-Kaikkosen tanssitaidot.
Laskevien levikki- ja katsojalukujen sekä kiristyvän kilpailun parissa painiskeleva media iskee kiinni niihin aiheisiin, jotka yleisöä eniten kiinnostavat. Nykyinen leuto poliittinen ilmasto tarjoaa kovin vähän tällaisia tarttumakohtia, eikä asiaa helpota yhtään se, että imagoaan varjelevat poliitikot ovat kuin kiiltokuvia. Silloin pienikin särö imagossa herättää heti median kiinnostuksen.
Yksi yhteinen muutostrendi on nähtävissä Kanervan ja Vanhasen tapauksissa. Britanniasta Suomeen vuonna 2004 rantautunut kiss and tell -ilmiö on politiikkaan kytkeytyessään räjähdysherkkä yhdistelmä, kuten Kanervan tapaus osoittaa.
Kiss and tell perustuu kotimaassaan sekkivihkojournalismin vetovoimaan, Suomessa enemmänkin paljastuksia tekevien henkilöiden julkisuushakuisuuteen. Ulkomailla suhdepaljastuksista on maksettu jopa satojatuhansia euroja. Meillä ulkoministerin päänahan markkinahinta oli vaatimattomat 5 000 euroa, jonka kohusta säikähtänyt Johanna Tukiainen tosin kertoi palauttaneensa Hymy-lehdelle.
Skandaali nähdään usein kielteisenä, jopa torjuttavana asiana. Skandaalin hyvä puoli on kuitenkin se, että media toteuttaa siinä tärkeintä tehtäväänsä vallanpitäjien valvojana ja epäkohtien osoittajana. Imagopolitiikan aikakaudella Kanervan tekstiviestien julkaisulla oli varmasti jonkinmoista merkitystä hänen luonteenpiirteidensä, uskottavuutensa ja imagonsa aitouden arvioinnissa, vaikka hänen tapansa taisivat jo olla hänen äänestäjiensä tiedossa.
Kiss and tell -tyyppiset salasuhdepaljastukset saavat tulevaisuudessa entistä enemmän jalansijaa Suomessa. Ne ovat ekonomisia tuotantotapoja hakevalle medialle helppo ja halpa paketti, jossa on valmis juoni ja käsikirjoitus. Tarinan tuottamiseen ei tarvita suuria journalistisia ponnistuksia, sillä syväkurkut tulevat julkisuuteen halukkaasti omilla kasvoillaan pientä korvausta vastaan.
Samalla median on pidettävä huolta siitä, että joku raaskii ja uskaltaa hankkia yhä myös niitä perinteisempiä, tutkivan journalismin esiin kaivamia ja huolellisesti tarkistamia skandaaleja, joissa puututaan todelliseen vallan väärinkäyttöön. Silläkin uhalla, että joku tekee rikosilmoituksen tai kantelee Julkisen sanan neuvostoon.
PASI KIVIOJA
Kirjoittaja tutkii mediakentän ja yhteiskunnan muutosta Tampereen yliopistossa ja valmistelee väitöskirjaa skandaaleista.
Keskustele aiheesta
