Keskustelun ohjeet

Epätoivo ja paniikki ovat vallanneet evankelisluterilaisen kirkon. Yli 200 000 jäsentä on eronnut kirkosta kuuden viime vuoden aikana. Mitä pitäisi tehdä, kysyvät kirkkoherrat ja seurakuntayhtymän johtajat ja päättävät palkata kiskurihintaiset konsultit ja mainostoimistot kohottamaan kirkon profiilia, tekemään siitä seksikkään, nuorekkaan, asiakasystävällisen.

Temppuilu ei auta. On turha luoda kuvaa suvaitsevasta ja elämänmyönteisestä kirkosta, jos todellisuus on toisenlaista. Ihmiset eivät tule kirkkoon, koska siellä on mahdotonta olla elävä ihminen, vikoineen ja puutteineen. Kirkkoon kelvatakseen pitää olla kiltti, pyhä, parempi kuin oikeasti onkaan ja mieluusti hyvinvoiva keskiluokkainen heteroseksuaali.

Armon ja rakkauden sanomaakin on vaikea ottaa todesta, kun Raamatulla perusteltu ihmisoikeuksien loukkaaminen ja seksuaalivähemmistöjen ja naisten halveksunta ovat kirkossa arkipäivää: kirkolliskokouksen 109 piispa-, pappis- ja maallikkojäsenestä 61,2 prosenttia vastustaa homoliittojen siunaamista ja vain 21,4 prosenttia kannattaa sitä. Rakkauden kirkko on utopiaa niin kauan kuin vastustajien suurin ryhmä, herätyskristilliset fundamentalistit, ovat vallassa.

Kirkolliskokouksen ja koko kirkon johdon on aika keskittyä olennaiseen. Maapallon elämä on vakavasti uhattuna globaalin kapitalismin takia. Tämä totalitaarinen rahan ja vahvojen valtaa ajava järjestelmä on luonut heitteillejätön ja välinpitämättömyyden kulttuurin. Syntiä ei ole enää se, että teet väärin lähimmäistä kohtaan, vaan se, että haittaat voiton maksimointia, pääoman kasautumista harvoille ja valituille.

Kirkon on mahdotonta olla poliittisesti ja ideologisesti neutraali. Jumalan valtakunnan, rakkauden ja oikeudenmukaisuuden toteuttaminen on väistämättä poliittista. Kirkolla on kaksi vaihtoehtoa: joko unohtaa nämä arvot ja myötäillä epäoikeudenmukaista valtapolitiikkaa tai haastaa valta ja voima.

Kirkko on perinteisesti ollut osa valtajärjestelmää, niin nytkin: kirkolliskokouksen jäsenistä yli puolet on hallituspuolueiden kannattajia, 35 prosenttia keskustan ja 19 prosenttia kokoomuksen. Saadakseen vallanpitäjien suosion kirkon johtajien on ollut pakko kesyttää kapinallinen Kristus ja korostaa hänen vaarattomia ominaisuuksiaan. Nasaretin Leijonasta on tehty pyhäkoulujen harmiton lammaspaimen. Tämän kesytetyn vapahtajan nimissä kirkko on julistanut vesitettyä pelastusoppia  poliittisen vaikenemisen hinnalla.

Jeesuksen toiminta ei kohdistunut pelkästään armon ja anteeksiantamuksen välittämiseen, vaan riistävän ja alistavan todellisuuden muuttamiseen. Jeesusta ei surmattu, koska hänen väitettiin pitävän itseään Jumalan poikana, vaan koska hän hyökkäsi köyhiä sortavan eliitin taloudellisia etuja ja yhteiskunnallista valta-asemaa ylläpitävää temppelilaitosta vastaan.

Jos kirkko haluaa olla Kristuksen kirkko, sen ei tule kiltisti tyytyä hoivaamaan nykypolitiikan uhreja, vaan sen on vaadittava täydellistä suunnanmuutosta. Kirkon on politisoiduttava. Pappien on lopetettava kristityn sisäiseen elämään keskittyvä psykopaapatus ja saarnattava rohkeasti poliittista evankeliumia. Piispojen pitää ottaa voimakkaammin kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Jumalanpalveluselämän keskipisteenä on oltava yhteiskunnallinen todellisuus. Seurakuntien tulee tehdä yhteistyötä oikeudenmukaista maailmaa ajavien kansalaisliikkeiden kanssa.

Ennen kuin vastarinta on mahdollista, meidän on kirkkona tunnustettava, että olemme itse hyötyneet taloudellisesti epäoikeudenmukaisesta politiikasta.

Samaan aikaan kun suomalaista hyvinvointivaltiota on romutettu, kirkko on takonut suuria voittoja sijoitusbisneksellään. Suomen syöksyessä lamaan 1990-luvun alussa kirkon johto alkoi sijoittamisella turvata omia eläkkeitään. Eläkerahaston koko on kasvanut muutamasta sadasta miljoonasta markasta nykyiseen, lähes 700 miljoonaan euroon. Salkku sisältää kotimaisia (mm. Amer, Elisa, Nokia, Kesko, Metso, UPM, Fortum) ja ulkomaisia osakkeita, joukkovelkakirjalainoja, sijoituksia pääoma- ja kiinteistörahastoihin.

Pääasiassa rahastojen kautta tapahtuvasta sijoittamisesta on vaikea saada kirkkohallituksen sijoitusyksiköstä tietoa. Mitä heillä on salattavaa? Eikö juuri kirkon olisi oltava varainkäytössään täysin läpinäkyvä ja avoin?

Salkun tuotto oli vuonna 2008 huimat 17,56 prosenttia. Jos Luther eläisi, hän tuomitsisi kirkon oikopäätä koronkiskonnasta ja mammonan palvonnasta.

Kirkon eettinen sijoittaminen on kosmeettista, koska pelkkään voittoon tähtäävä, luonnon ja ihmisten kustannuksella toimiva kasinotalous on jo perusteiltaan täydellisessä ristiriidassa kirkon arvojen kanssa. Siksi kirkolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin vetäytyä maailmanmarkkinoilta kokonaan.

Voittoja ahnehtivan "kasinokirkon" sijaan kirkolliskokous ja kirkkohallitus voisivat luoda kirkolle oman "köyhien pankin", johon sijoitusvarat siirrettäisiin ja jota kirkon omat talousammattilaiset hoitaisivat. Tämä kansanpankki ei pelaisi globaaleilla markkinoilla vaan toimisi paikallisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti vastuullisella tavalla. Kansanpankin luominen olisi tunnustuksellinen teko, jossa kirkko valitsisi selkeästi Jumalan mammonan sijaan.

Väki vähenee kirkosta. Mitä sillä on väliä? Ei kirkko ole olemassa itseään varten. Ei meidän tule olla huolissamme kirkosta, vaan niistä ihmisistä, jotka työnnetään syrjään yhteiskunnassamme. Nyt on aika julistaa radikaalia, poliittista Kristusta ja seurattava häntä laittamalla itsensä likoon.

KAI SADINMAA

Kirjoittaja on Vuosaaren seurakunnan pappi.