Älkää unohtako että kohta kuolette Juha Seppälän romaani puhuu paljon kuolemasta ja vähän elämästäkin

kirjat

Kuolemalla on sinun kuoltava. Raamatullinen sävy ei ole kaukana

Juha Seppälän uudessa romaanissa

Ei kenenkään maa. Se siteeraa

Ilmestyskirjaa ja viittaa luomiskertomukseen, mutta ennen kaikkea äänenpaino on väliin kuin kunnon vanhanajan saarnassa.

Nykyään kuolema tahdotaan unohtaa, työntää syrjään tai kaunistella, keventää sitä kaikin tavoin. Mutta kuoltava on, muistuttaa Seppälä meille kirjansa melkein jokaisella sivulla. Ja kuolemasta puhuu koko joukko kertojia, eläviä ja kuolleita.

Kertojista tietävin, lähes kaikkitietävä, on kuollut jo sikiönä. Hänellä on kyky nähdä tulevaankin ja astua romaanien raamien yli, siis viitata siihen mitä jollekin tapahtuu kirjan ulkopuolella.

Vaihtuvien kertojien puheenvuoroista piirtyy vähä vähältä tarinakin esiin.

Eniten puhuu eläkeikäinen hautatoimiston johtaja, jonka ahdistuneen elämän pääasia on pitää haudat hyvässä järjestyksessä.

Hautausmaalle ilmaantuu kuitenkin häirikkö, joka alkaa omin päin kunnostaa hautakiviä, hän kun aikoo saada siitä elantonsa. Rauhanhäiritsijän sukunimi on Grundsten, mutta silti hän siirtyy pian graniitista virtuaalimaailmaan ja perustaa nettihautausmaan.

Hautausmaan pitäjälle sekin on paha reviiriloukkaus. Lisäksi hän saa aiheen kauhistella tapaa tehdä kuolema kepeäksi: "Se oli välitila matkalla todellisesta, oikeasta kuolemasta kohti vetelää, epätodellista, naistenlehtien suosimaa ja pehmentämää henkistä ilmiötä, josta filosofit kutsuttiin luennoimaan. Parrakkaat naiset."

Johtaja yrittää kukistaa kuoleman pitämällä hautausmaan järjestyksessä. Koska kuolema on väkevämpi ja pysyvämpi kuin elämä, pitää ainakin muistomerkin olla kunnossa.

Omaa elämäänsä hän hallitsee heikommin. Tyttärenpoika rakastuu pahimman kilpailijan tyttäreen. Välit vaimoon ovat kylmenneet, ja elävin aines miehessä taitavat olla märät unet. Kuollut kertoja voi vihjata hautuumaan pitäjän kuuluvan jo elävänä kuolleisiin.

Mukana on myös nimettömän kertojan tuhofantasia, komeetan isku maahan, jolloin melkein kaikki elämä loppuu. Voi ajatella kertojan silloin olevan Grundstenin naapurin, vanhan puolisokean naisen, joka Kreikan mytologian sokean Teiresiaan lailla näkee sen, mitä näkevät eivät.

Seppälän romaanissa on viittauksia moneen suuntaan, egyptiläiseen

Kuolleiden kirjaankin. Mutta silloin yksi kuolleista kertojista tosin vain toteaa, ettei tiedä mistään Lännen maasta, kun kuolemassa ei ole ilmansuuntia.

Kuolleet puhuvatkin lähinnä elämästä. Niistä tavallisista tarinoista, jotka menevät pieleen. Romaani muistuttaa siinä Seppälän monia muita kirjoja, esimerkiksi moninaisista kertojista koostuvaa

Sydänmaa-romaania.

Edellinen romaani

Routavuosi loi kylmäävän kuvan miehestä, jossa porvarillisuuden vastaiset aatteet kiteytyivät kuvitelmaksi yli-ihmisyydestä.

Nyt Seppälä kuvaa pikkuporvareita, väliin armottomasti, mutta myös herkästi, jopa hivenen säälien. Tai ehkä sittenkin kohtalonuskon vallassa, koska kellään ei ole sellaista näkökulmaa elämäänsä kuin kuolleella kertojalla, joka pystyy ylittämään oman elämän ankarat ehdot.

Ei kenenkään maa tuo mieleen filosofi

Martin Heideggerin pääteoksen

Oleminen ja aika, joka pyrki tekemään kuolemasta elämän johtolangan. Kun muistaa, että kuolee, elää elämänsä päättäväisemmin, autenttisemmin.

Heidegger ei juuri kertonut mitä päättäväinen elämä pitää sisällään, paitsi tiedon kuolemasta.

Mutta teoksen ilmestymisen aikaan hän oli jo omaksunut samantapaisia ihanteista kuin

Routavuoden sankari, joka tahtoi murtaa mitättömän arkiuurastuksen ratkaisevalla teolla, lujalla päättäväisyydellä.

Nyt ratkaisua ei näy eikä kuulu. Grundstenin isä on vuosikymmeniä sitten syöksynyt hävittäjäkoneella peltoon, maan sydämeen. Vainajana hän tunnustaa, että jos olisi saanut elää, hän olisi ollut porvarin perikuva, hyväksynyt oikeiston ideologian, markkinoiden ylivallan, kaiken tarjotun. Olleensa liberaali ja konservatiivi samaan aikaan, varsinainen karikatyyri.

Karikatyyrejä Seppälä osaa kirjoittaa. Se tuo terää hänen romaaninsa draamalliseen rakenteeseen, joka ei oikein lähde kehittymään.

Kaikki kertojat puhuvat samalla tavalla. Yleensä tiiviisti ja taitavasti, aforistisesti, lakonisen lyyrisesti, jos käyttää Seppälän kerrontaan liitettyä kliseetä. Yhden lauseen kappalein, sanottavaansa siten äärimmilleen painottaen.

Ehkä he ovat vain tragedian kuoron eri ääniä. Kunnon romaanihenkilöiksi asti he eivät aivan kehity. Mutta tällä kertaa se ei taida ollakaan Seppälän idea.

Jukka Koskelainen

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi