Älykäs Irma etsii ystävää

Mikko Rimmisen kolmas romaani on suurenmoinen yksinäisen naisen selviytymistarina.

Se on "kirja ei mistään", sanoi Gustave Flaubert 1852 suuresta romaanistaan Rouva Bovary. Ja tarkoitti suunnilleen, että teos ottaa koko voimansa tyylistään, muutoin se on vain kappale tyhjänpäiväistä elämää ilman sen kummempaa aihetta.

Mikko Rimmisen Nenäpäivä tuo mieleen ranskalaisklassikon lausahduksen.

Kuten Pussikaljaromaani (2004) ja Pölkky (2007) myös Nenäpäivä käsittää joukon Helsinkiin sijoittuvia episodeja, joihin kaupunkilaiset vain ajautuvat.

Rimmisen edelliset romaanit muistetaan miesvoittoisina, nyt Nenäpäivää viettää keski-ikäinen Irma, yksin Hakaniemen Säästöpankinrannassa elävä nainen. Hän kertoo pätkän olemisestaan syksystä jouluun kotikulmillaan ja vähän Keravallakin.

"Onks teillä kaikki okei?" kyselevät vastaantulijat teinitytöistä poliisiin.

Rimmisen romaanien henkilöhahmot ovat epäsuoran kuvauksen taidetta. Pussikaljapojista tai Pölkystä emme tienneet montaakaan faktaa, ja silti tunsimme heidät tavallaan. Irman cv on samoin meiltä kätkössä, mutta se "tuskallinen ei-okei" joka Irmaa syö, on elettävissä hänen kanssaan.

Mikä häntä vaivaa? Luultavasti ryväs aikamme mielialaongelmia masennuksesta ahdistukseen ja pelkoihin.

Koti sentään on turvapaikka, mutta jo kulmilla tuntuu että tuijotetaan. Kun Irma puhuu, oma ääni kuulostaa vääränlaiselta.

Hänellä ei ole ystäviä, ei työpaikkaa, ainoa sukulainen on aikuinen poika.

Syrjäytynyt tai ei, älykäs Irma kumminkin on. Hänen analyysikykynsä ja sisäinen puhemaailmansa säteilevät, kun hän keksii kurottautua uusia ihmisiä kohti "valekyselijänä". Menetelmä on yksinkertainen: hän esittää ovelta ovelle kulkevaa taloustutkijaa ja pääsee näin keittiöihin puhelemaan kulutustottumuksista ja muusta tärkeästä.

Rimmisen proosan tunnusmerkki on jäljittelemätön tyyli ja sen karnevalisoivaa hauskaa kasaavat kohtaukset. Kielellinen ilo tuo Irman yksinpuheluun mahtavia paisutuksia ihmisten eteisissä.

Keravalaiset hahmot ovat loistavia, ja mikä tärkeintä: Irma saa heistä ystäviä, jos kohta hankaluuksiakin. Sillä toisin kuin taloustutkijat, Irma työntyy syvälle tapaamiensa ihmisten maailmaan, heidän iloihinsa ja suruihinsa.

Pelkkä suuri sydän ei auta, jos sosiaalisiksi taidoiksi kutsuttu kykykimppu on päässyt ruosteeseen. Vieraantuneena tai jonkin mielialahäikän vuoksi Irma painuu liiaksi affektit edellä tilanteisiin.

Ihminen on kuitenkin itseään korjaava systeemi. Irma käsittää tilanteensa ja saa korvaamatonta vertaistukea hakaniemeläiseltä Virtaselta, joka on keski-ikäinen pepsikellon talossa asuva juoppo. Kun Irma avautuu jo poliisiasiaksi edenneistä kyselypuuhistaan, "tunkioksi" mainittu Virtanen ei kutsu virkavaltaa paikalle, vaan nauraa sydämellisesti ja auttaa supliikkimiehenä paikkaamaan pahimmat kämmit.

Loppu on kuin joulukuvaelmasta, eikä tämä ole spoilaamista, sillä Nenäpäivän juoni valuu tunnelmista toisiin. Talven kauneus suurpakkasten Helsingissä mykistää Irman, olo on kevyt "semmoinen pakkasenkirpeä huokoisuus koko ruumiissa ja ajatuksissa, vähän niin kuin että näinhän sen pitää ollakin".

"Joulunaluksellisuus" täyttää mielen, ja pitkästä aikaa hänellä on ystäviä joille on keksittävä lahja; Virtanenkin saa pullon lonkeroa. Kun lumihangesta löytyy vielä vauvan villasukka, ollaan jo aivan lähellä adventin täyttymistä ja armon valkokyyhkyä.

Rimminen on kirjoittanut suurenmoisen ihmisuskoisen romaanin, jälleen kerran. Tässä eetoksessaan hän eroaa monista kirjailijoista, kuten viileän sorttisesta Flaubertista.

Kaikki Rimmisen kuvaamat joutavanoloiset ihmiset, arki-ihmiset, tavanihmiset, jopa tunkiomaiset olennot todistavat, miten ystävyys taistelee sankarillisesti yksinäisyyttä ja ihmispelkoa vastaan.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi