1960-luvulla radikaalit tekivät, muut kannattivat

Suurten ikäluokkien kaltaisia massasukupolvia ei Suomessa enää ole

K arl Mannheimin klassinen käsitemalli sanoo, että sukupolvessa on päällekkäin kolme tasoa: samanikäisyys, yhdistävä kokemusmaailma ja sen pohjalta sikiävät sukupolviliikkeet. Semi Purhosen, Tommi Hoikkalan ja J.P. Roosin pitkän tutkimusprojektin keskiössä on yhdistävän kokemuksen ja mobilisoitumisen välinen suhde. Loppuraportissa kysymys pelkistyy kysymykseen: Miksi 60-luvun radikalismi ja suuret ikäluokat samastetaan, vaikka 60-lukulaiset olivat vain polven pieni vähemmistö?

Logiikka kulkee suunnilleen seuraavasti. Suurten ikäluokkien yhteinen ja yhdistävä kokemusympäristö on sodanjälkeinen kyläyhteisö ja sen sosiaalinen ja henkinen maailma. Valtaosa suurista ikäluokista on kotoisin maalta, sodanjälkeisistä niukoista oloista ja suurista perheistä.

Harvat kaupunkilaislapset kasvoivat kouluissa samassa koti, kirkko ja isänmaa -hengessä, jonka sotien välisen ajan AKS-eliitti oli jalostanut virallisen Suomen ideologiaksi.

Eräs haastateltava kärjistää: "Ensiksikin kysymys oli sodan yhä jatkuvasta läsnäolosta ja siihen liittyvästä voimakkaasta ryssävihasta, toiseksi porvarillisesta tekopyhyydestä ja kolmanneksi uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, sen toitottamisesta, kuinka syntisiä kaikki ovat."

50- ja 60-lukujen hegemoninen yhtenäiskulttuuri teki suuresta ikäluokista kokemuksellisen "massasukupolven". Analyysin valossa enemmistö heistä jää tälle tasolle, eikä sille synny erityistä sukupolvi-identiteettiä joukkona, joka ajaisi yhteisiä tavoitteita.

Keskeinen selittävä tekijä on koulutus. Valtaosa jää kansakoulupohjalle ja heille kohortin suuruus on merkinnyt lähinnä vaikeuksia kaupunkiin ja työelämään siirtymisessä - mutta myös heille elämänkaari on tarjonnut vähitellen vaurastumista ja eteenpäinmenon tuntua.

Suurten ikäluokkien pitkälle koulutetun pienen eliitin (20 prosenttia ylioppilaita, 15 prosenttia korkeakoulutettuja) sisällä sen sijaan huokuu myönteisyys: me olemme menestyneet ja pärjänneet.

Silti eliitin (teknis-taloudellinen) enemmistökin jää epäpoliittiselle tasolle. He mobilisoituvat lähinnä henkilökohtaisen elämänsä ja uransa ajamiseen. He kyllä tietävät ja tuntevat kuuluvansa suuriin ikäluokkiin, mutta suhde 60-luvun radikalismiin jää etäiseksi ja neutraaliksi.

Myös 60-lukulaiseksi samaistuvalle eliitille (ytimenä valtiotieteilijät, taiteilijat, journalistit) työ on kaikki kaikessa, mutta he kokevat todella muuttaneensa maailmaa ja olevansa tästä roolistaan ylpeitä.

1960-luvulla he toimivat yhden asian liikkeissä ja liittyivät sankoin joukoin demareihin. Osa jatkoi 1970-luvulla taistolaisiin, joista useimmat kuitenkin pian irtautuivat sympatakseen myöhemmin vihreitä ja/tai globalisaatiokriittisiä liikkeitä - perusarvonsa mielestään koko ajan säilyttäen.

Purhonen, Hoikkala ja Roos löytävät haastatteluaineistostaan heille kuitenkin myös mannheimilaisen pienen vastapoolin: anti-60-lukulaiset, joiden mielestä radikaalit ikätoverit pettivät isiensä perinnön ja aloittivat kulttuurin rapauttamisen. Vapauttavan revanssin he kokivat saavansa 1990-luvun alussa, kun Neuvostoliitto romahti.

Tämä nelijako (kokemuksellinen massapolvi, johon epäpoliittinen eliittikin kuuluu; mannheimilaiset 60-lukulaiset ja anti-60-lukulaiset) ei ole tutkimuksen lähtökohta, vaan empiirinen tulos.

Silti lukija jää hiukan ymmälleen: kirjan alussa asetettu peruskysymys jää vastaamatta. Mistä 60-lukulaisten hegemoninen asema ja vahva sukupolvitietoisuus oikein olivat ja ovat peräisin?

Minusta ne eivät voi perustua muuhun kuin siihen, että 60-lukulaisten koettiin aikanaan olevan sukupolven enemmistön mielestä oikealla asialla. 60-lukulaisen maailmankatsomuksen, tavoitteiden, iskulauseiden ja laulujen täytyi soitella enemmistön yhteisen kokemusmaailman herkimpiä kieliä.

Omassa väitöskirjassani nimitin tällaisen ideologisen vastaavuussuhteen syntyä resonanssiksi.

Kulttuurisen murroksen dynamiikan kannalta tässä ei ole mitään ihmeellistä. Sodanjälkeinen Suomi muutti vauhdilla maalta kaupunkiin, teollistui, toimihenkilöistyi, ehkäisyvälineistyi - ja itäiseen periviholliseen nähden piti ottaa uusi asento.

Agraari-Suomen ideologia ja elämäntapa eivät murroksessa kestäneet, ja jonkun ryhmittymän piti ottaa historiallisen aloite käsiinsä. Muille riitti, että he olivat hengessä mukana - tästä massasukupolven haastattelut antavat kirjassa lukuisia viitteitä.

Sukupolvitietoisuus tuntuu olevan varsinkin Semi Purhoselle sukupolven olemassaolon edellytys. Valaiseva on hänen kuvauksensa sukupolvi-käsitteen nousun historiasta.

Nuoriso erillisenä ikävaiheena alkoi erottua 1800-luvun lopulla, ja vasta ensimmäinen maailmansota aktualisoi sukupolven kokemuksena ja käsitteenä. Sodan jälkeen kaikki vanha tuntui kuolleelta, ja sen jälkeiset nuoret intellektuellit kokivat olevansa "tulevaisuuden lipunkantajia nykyisyydessä".

Näin ei ajattele pelkästään omia intressejään ajava ahdas sukupolvi, vaan ne, jotka kokevat olevansa kulttuurisen katkoksen todistajia - ensimmäisiä, jotka haluavat viedä tulevaisuuden aivan toisaalle, ja muut tulevat sitten perässä.

Voi olla, että tällaisia mannheimilaisia sukupolvia ei juuri nyt ole. Näin Purhonen, Hoikkala ja Roos nykyhetkeä tulkitsevat. Sellaisen nousu edellyttäisi olemassa olevan kulttuurin perusteiden järkkymistä, kokonaan uuden suunnan hahmottelua.

Jos tällaista murrosta ei ala ilmestyä näköpiiriin, voi käydä niin kuin tekijät kirjan liitteessä ennustavat: että "tutkijat tulevat seuraamaan suuria ikäluokkia hautaan saakka - ja mahdollisesti vielä sen jälkeenkin".

Kirjana Kenen sukupolveen kuulut? on hiukan omituinen.

Yhteenvetoluku on julkaistu jo etukäteen lähes sellaisenaan Semi Purhosen artikkeliväitöskirjassa kaksi vuotta sitten. Lisäksi kirja alkaa Purhosen johdannolla, joka on hienosti jalostettu ja taustoitettu koonnos yhteenvedon keskeisistä havainnoista ja tuloksista - mikä sinänsä osoittaa nuoren lahjakkaan tutkijan nopeaa kehitystä.

Johdannossa on vain se vika, että se tyhjentää pajatson lähes kokonaan ja vie siis lukijan löytöretkestä jännitteen.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja Yhteiskuntapolitiikka-lehden päätoimittaja. Suurten ikäluokkien eliitin enemmistö jäi epäpoliittiselle tasolle."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi