Aatteen eturintamassa

Punaisesta Karjalasta piti tulla malli ja sytyke koko Pohjolan vallankumoukselle

On oikeastaan aika outoa, että Suomessa on kirjoitettu ja puhuttu vielä viime vuosinakin paljon Karjalasta noteeraamatta ja siteeraamatta juuri lainkaan sitä valtavaa lähdeaineistoa, joka on ollut jo kymmenkunta vuotta melko avoimesti tarjolla Venäjän arkistoissa. Sinänsä pätevää akateemista Karjala-tutkimustahan on tehty tähän saakka pääsääntöisesti venäläisiä lähteitä vältellen.

Markku Kangaspuron väitöskirja Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta on tässä mielessä lähes pioneerityö. Se hyödyntää laajasti Moskovan, Pietarin ja Petroskoin arkistojen aarteita, joiden äärelle tutkija on päässyt perusteellisemmin dosentti Antti Laineen johtamassa akatemiaprojektissa.

Kangaspuron väitöskirjan alaotsake Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä 1920-1939 kertoo olennaisen sisällön. Kysymys on siis Venäjän Lokakuun vallankumouksen (1917) ja Suomen kansalaissodan (1918) jälkeisestä tilanteesta, jossa bolshevikkien johtama suurvalta rakentaa sisäpolitiikkaansa ja suhdettaan pienen rajaseudun neuvostotasavallan (Karjalan Autonominen Sosialistinen Neuvostotasavalta, vuodesta 1923) johtohahmoihin, Suomesta Neuvosto-Venäjälle paenneisiin punaisiin.

Kangaspuro tiivistää

osuvasti alkutilanteen: punaiset hävisivät taistelunsa sosialistisesta Suomesta, mutta voittivat itselleen Neuvosto-Karjalan. Sen johtoonhan kohosivat esimerkiksi Karjalan Staliniksikin kutsuttu Kustaa Rovio ja "karjalaisella nationalismilla kommunismiin pyrkivä punainen fennomaani", Edvard Gylling.

Näiden miesten revanssihaaveille punaisesta Suomesta on jälkikäteen helppo hymyillä, mutta aikalaisille asia oli kuolemanvakavaa pohdintaa. Karjalassahan elettiin maailmanvallankumouksen eturintamassa.

Taustalla, Moskovassa tahtipuikkoja heiluttelivat tietysti myös Otto Ville Kuusinen ja Yrjö Sirola - sekä erityisesti uusi neuvostojohto ja Komintern.

Revanssihaaveet menivät 1920-luvulla vielä paljon Suomea pitemmällekin. Neuvosto-Karjalan piti oleman lähimain koko punaisen Pohjolan peruslinnake. Uskollisin etujoukko olisivat suomalaiset punapakolaiset, joita väestöstä oli vaivaiset pari prosenttia.

Koska suomenkielisten joukko oli noin pieni, 1920-luvun lopulta lähtien suomalaisverta ja kieltä yritettiin tuottaa Karjalan kunnaille muilta mailta enemmänkin, esimerkiksi valkoisesta Suomesta, Yhdysvalloista ja Kanadasta. Näissä värväyssuunnitelmissa oli keskeisellä sijalla myös nationalistinen elementti, suomalaisten punikkien johtama kalevalainen kansa, jonka sirpaleet piti koota yhteen uusia taistoja varten.

Melkoinen paradoksi on sekin, että valkoisen suur-Suomen ja punaisen suur-Suomen kansallismielisyys näyttäytyi Karjala-propagandassa lähimain samansisältöisten tunnusten alla. Kangaspuro osoittaa hienosti nationalismin ja bolshevikkien politiikan yhteyden. Neuvostoliitto rakensi alueellaan asuvista kansoista yhtenäistä valtiota ja kansakuntaa pääosin kahdessa vaiheessa: ensin tasavaltojen kansallista identiteettiä voimistaen, pääosin 1920-luvulla, sitten yhtenäistä neuvostokansalaisen yläidentiteettiä suosimalla, alkaen 1930-luvun ensi vuosista.

Oikeastaan tämän kehityskulun perusteella voi tehdä myös sen johtopäätöksen, että siirtyminen neuvostojen vallasta todelliseen "neuvostovaltaan" alkaa vasta 1930-luvulla ja liittyy yllättävänkin kiinteästi kansainväliseen politiikkaan.

Stalinille suomalaisten punainen nationalismi sopi 1920-luvulla vielä oikein hyvin. Nationalismistahan tuli tällöin tuoreen suurvallan harjoittaman politiikan avainsanoja kaikissa neuvostotasavalloissa.

Niinpä Stalinin lähipiiri tuki myös Gyllingin ja suomalaisten punaisten kansallismielisiä pyrkimyksiä ja hegemoniaa Neuvosto-Karjalassa. Jopa niin, että vähemmistökansojen kieltä ja kulttuuria suosiva ns. korenizatsija- eli juurruttamispolitiikka merkitsi Karjalan tasolla eräässä vaiheessa siirtymistä karjalaistamisesta pakolla suomalaistamiseen.

Moskovan tuki tietysti lietsoi punaisten keskuudessa myös hanketta punaisesta suur-Suomesta, jonka pystyttäminen alkoi olosuhteiden pakosta vain pienemmässä mittakaavassa ja esimerkinomaisesti Neuvosto-Karjalan koelaboratoriossa.

Tavallaan kysymyksessä oli myös Suomen kansalaissodan jälkinäytös tai jatko-osa. Suomen puolelta valkoiset yrittivät viedä kostonsa loppuun Karjalan heimoretkien muodossa ja viime kädessä vielä Lapuan liikkeenkin voimin. Neuvosto-Karjalan punaiset haaveilivat ensin maailmanvallankumouksesta, torjuivat heimosoturit ja keskittyivät lopulta oman neuvostotasavaltansa johtotehtäviin - kunnes punainen Karjalakin joutui maailmanpolitiikan pyörteisiin.

Punapakolaisten kohtalo

oli karmea ja tragedia kaksinkertainen. Ensin he hävisivät sosialistisen Suomen, sitten jalkojen alta liukeni myös punainen Karjala.

1930-luvun alkupuoliskolla Gylling, Rovio ja kumppanit osoittautuivat Moskovan näkökulmasta jo niin vaarallisiksi nationalisteiksi, että suomalaispunikkien elitistinen status hävisi muutamassa vuodessa. Ensin menivät puoluevirat, sittemmin myös henki.

Eräänlainen paradoksi on sekin, että Suuren terrorin jälkeen ns. Terijoen hallitukseen (1939) saatiin haeskella henkilökuntaa pitkin Äiti-Venäjän vankileirejä.

Monien vangittujen ja teloitettujen henkilöarkistot ovat edelleen teillä tietymättömillä tai visusti lukkojen takana. Kaikkia niitä ei löytänyt Kangaspurokaan pitkän arkistotyörupeamansa aikana.

Tutkija keskittyy muutenkin henkilöhistorioihin vain siltä osin kuin elämänkohtalot liittyvät 1920- ja 30-lukuun, varsinaiseen tutkimustehtävään. Napakat henkilökuvat siellä täällä olisivat saattaneet tuoda vielä lisää syvyyttä, lihaa ja verta, koko punaisen Karjalan synnytystuskiin, nousuun ja tuhoon.

Nyt muutama herkullinen, mutta samalla traaginen henkilöhistoria vielä odottaa tekijäänsä, moni legenda ja myytti selvittelijäänsä. Tarkoitan tässä vaikkapa Leninin lähipiiriin kuuluneiden Rahjan veljesten tai Toivo Antikaisen roolia. Ja tietysti esim. Gylling, Rovio ja Manner ansaitsevat tulla tutkituiksi tarkemminkin jo pelkästään Kangaspuron vyöryttämien uusien arkistolähteiden valossa.

Lähdeaineiston

Kangaspuro on hakenut paljolti perifeeriseltä alatasolta. Venäjä-tutkimuksen tavanomainen Kreml-pyramidi on käännetty kärjelleen ja tunkeuduttu punaisen Karjalan johtomiesten arkisfääreihin ja poliittisiin kiistakysymyksiin.

Teksti elää, monet 1920-luvun kiistat ovat särmikkäitä ja harvinaisen avoimia välienselvittelyjä. Välillä tunnelma on kuin dekkaria lukiessa, eikä Kangaspuro tyydy yhdelläkään sivulla pelkän puoluefraseologisen aineiston esittelyyn tai pinta-analyyseihin.

Hän huomauttaakin osuvasti: "Arkistojen luotettavuutta testattuani havaitsin nyrkkisäännöksi sen, että mitä useamman portaan kautta aineisto on kulkenut, sitä tarkoituksenmukaisemmaksi se on yleensä muokattu.

Informatiivisimpia aineistoja ovat pääsääntöisesti olleet kirjeenvaihdot ja puolueen toimitsijoiden ja tarkastajien välittömästi matkoiltaan laatimat vapaamuotoiset raportit. "Mitä korkeammalle tasolle vallan hierarkiassa mennään sitä suurempi todennäköisyys on, että kokouspöytäkirjoja ja niiden aineistoja on korjailtu ja manipuloitu jälkikäteen."

Pentti Stranius

Kirjoittaja työskentelee Venäjä-tutkijana Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksella.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi