Ajatusmurskaa

esikoiskirja. Hyvä aforismi herättää miellyttävää levottomuutta. Jokin Paavo Haavikon tai Mirkka Rekolan kristallilause saa miettimään: mistä tämä huimaus? Tiina Lehikoinen sen sijaan kirjoittaa risaa mietettä; nimi Sitruunalumilyhtyjä jo vihjaa ristiriitaan, epäilykseen. Havainto jätetään auki: "Tasapäiset kivet, ei niitä toisiinsa voi sovittaa. Kuinka sitten lumilyhtyihin, sitruunat -".

Tässä kielipelissä yksityiskohdat ovat jokereita, ja lukija joutuu täyttämään harsuisten lauseiden aukkokohtia: "Kylpyankat pesuhuoneissa syövät putkistot matojen puutteessa."

Tekijä lienee tyytyväinen, jos hänen kielensä äänimaailmaa kuvaa riitasointuiseksi. Kyllä, aikamoista narsketta kuuluu. Mutta mainiota, jos lukija edes paikoin on erottavinaan näkökentän sumusta kielen takaisen selkokuvan.

Aforismin vanhempi mestari Markku Envall on tosin kirjoittanut: "Kriitikko, älä väittele tekijän kanssa. Puhut toteutuksesta ja hänen aikeistaan, jotka olivat loistavia."

Mutta Lehikoisen aikeista ja ajatusmurskan sarjallisuudesta on tolkun löytäminen takkusten takana. Tilaa tai kuvaa on katsottava kielen jättämästä tirkistysreiästä, joka usein tuntuu olevan ummessa. Harottavat ajatuskimput toteuttavat tekijän omaa ilmoitusta: "Sanat eivät tarkoita, eivät tietenkään. Ne tapahtuvat, tarkoittamattakin."

Olen näkevinäni, että kun Lehikoinen malttaa heittää ajatuspyöränsä lyyrisyysvaihteelle, hän kirjoittaa melkeinpä runoa ja tekee silloin tulosta paremmin kuin ponnistellessaan uusaforismiensa takojana.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto vuoden parhaalle suomenkieliselle esikoisteokselle jaetaan 12. marraskuuta. Korkeintaan kaksitoista ehdokasta nimetään 25. lokakuuta.

OIKAISU

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi