Akateeminen sääty näkee unta Euroopasta

Matti Klinge sallii itselleen yhden henkisen laiskuuden muodon: se on "eurooppalaisuuden" käsite

Professori Matti Klingellä on tapana luetella päiväkirjoissaan kaikki vastaanottamansa kunniamerkit ja arvokkaat tuttavuudet. Mutta yleensä hän unohtaa mainita roolistaan suomalaisen historiankirjoituksen uudistajien joukossa.

Klingelle taiteet, tavat ja muu hengen perintö ovat aina olleet omaa kieltään puhuva tietolähde eikä vain tähdellisempien seikkojen "heijastusta".

Historian ystävien parissa lähdekritiikin kehittämistä osataan arvostaa, vaikka suuri yleisö tuntisikin Klingen paremmin tapojen huonontumista päivittelevänä julkisuusluomuksena.

Tutkimuksen linja on edellyttänyt tiettyä ennakkoluulottomuutta. Kirjoituskokoelman Euroopassa, Pietarissa (1993) kansiliepeessä Klinge selailee arveluttavan Jean Baudrillardin teosta. Päiväkirjojensa uudessa osassa nimeltä Eurooppaa hän huomauttaa, ettei 1800-luvun balttilaista kurinpitojärjestelmää voi ymmärtää lukematta kiisteltyä Michel Foucaultia. Kohufilosofi Jacques Derridankin (!) vierailusta Helsingissä hänellä on vain arvostavaa sanottavaa.

Monille uneliaan yliopistorytmin tuottamille leipämaistereille vuoden 1968 muotiälyköt saattavat yhä merkitä uutta ja epäilyttävää trendiä. Nyt heillä on taas aihetta tuhahtaa professorille, jonka tiedettiinkin olevan hieman innostuvaa sorttia.

Klinge kuitenkin oivaltaa, ettei pariisilaisten postmodernistien ajatuksissa voi olla mitään hänelle perustavasti vierasta tai loukkaavaa. Ovathan ne peräisin heidän yhteisesti jakamansa akateemisen säädyn rakenteista ja sen hyväksymistä intellektuaalisista normeista.

Itse asiassa tämä sääty on varsinkin ranskalaisessa koulujärjestelmässä tehty niin todelliseksi ja sitovaksi, että Foucault yritti paeta sitä maahan, jota Klinge käyttää kaiken pahan alatyylisenä haukkumasanana: "Amerikka".

Päiväkirjan lajiin

kuuluu, että tietyt intiimit tunnot pikemminkin raottuvat kuin selittyvät. Katseen kääntäminen itseen ja omien käsitysten huolellisempi erittely ovat esseen aiheita.

Ajatus on alaston ja ehkä ristiriitainenkin, kun lähdeviitteet ja analyysi eivät sitä suojaa.

Mellakkapoliiseja vain "etäältä" nähnyt herrasmies (Klinge) kiittää poliisien kivittämiseen osallistunutta radikaalia (Foucault). Toisaalta hän saattaa myös kiteyttää Mussolinin hallinnon barbaarisuuden siihen, että "naisten käsisuudelmat kiellettiin".

Tai käyttää naisopiskelijoiden pukeutumista Suomessa (matalat korot) ja Virossa (korkeat korot) osoituksina siitä, miten amerikkalaistuminen on ohentanut eurooppalaisuuden perintöä mutta Neuvostoliiton vaikutus säilytti sitä.

Professori suvaitsee laskea leikkiä, mutta silmänisku on lähes huomaamaton. Kyse lienee konservatiivisen tyylin "monisäikeisyydestä", mikä onkin Klingen mielisanoja.

Eräät klingeläiset piirteet ilmenevät vasta arvostelukyvyn pettäessä. "Esseessä merestä ja maisemasta" hän kuvaa aihettaan menneisyyden omia arvoja ja esitystapaa noudattavalla kielellä, joka ei enää kelpaa asioiden tulkinnaksi, vaan edellyttää itse tulkintaa.

Tapaus on kuitenkin niin harvinainen, että sillä on yhtä vähän merkitystä kuin Klingen mahdollisella puoluekannalla.

Klinge ei halua

osallistua edes kommunismin peijaisiin, vaikka bolshevikkien ryöstämät sukuhopeat vielä kaivelevatkin mieltä. Lännen voitonriemu perustuu osin vääriin käsityksiin itäblokin sivistyksellisestä eristyksestä, mikä selittää myös vapautuneiden kansojen vähättelyn: "Miksi itäsaksalaisia ei kutsuttu Berliinin muurin kaatumisen 10-vuotisjuhliin?" Eikö heillä ollut siinä ansiota?

Klingelle Neuvostoliiton näkemys sen omista oikeuksista ja asemasta ei sitä paitsi ole unohdettavaa propagandaa. Se on historian "implementoitunut" (toteutunut) osa.

Historioitsija alkaakin muistuttaa diplomaattia, joiden parissa Klinge mieluusti sosieteeraa. Hän käy lähteiden kanssa tasapuolista keskustelua, jossa punnitaan reaalipoliittisia vaihtoehtoja ja tehtyjen ratkaisujen lainmukaisuutta.

Päiväkirjan sirpalehavainoissa kiteytyy siis Klingen konservativismin ydin: dialogi, realismi, legalismi.

Tämä myös selittää, miksi Klinge ymmärtää Venäjän Tshetshenia-politiikkaa, mutta mainitsee Greenpeacen samassa lauseessa terrorismin kanssa.

Klinge otaksuu, että Venäjällä on suvereenina valtiona kiistattomia etuja ajateltavaan. Lisäksi sillä on edes jonkinlainen lainsäädäntö ja demokratia, mikä luo olosuhteet yleisille normeille ja neuvottelemiselle, mutta Tshetsheniassa ei nähtävästi ole lakeja, demokratiaa eikä valtiota.

Greenpeace puolestaan "demonstroi" eikä "debatoi", mikä Klingen silmissä on ajatusten vaihdon tukahduttamista.

Pidän mahdollisena, että professori on hieman naiivi luontevasti seurustelevien vallankäyttäjien suhteen ja aivan liian kyyninen kansalaisjärjestöjen suhteen.

Päiväkirjamuodossa

Klingen ajattelusta näkyy vulgaari hegeliläinen vaisto. Se katsoo asioita keskusvallan, järjestyksen ja laillisuuden kannalta, ja kysyy: Mitä ne voivat sallia?

Ero esimerkiksi Heikki Ylikankaan kirjoituksiin on kiinnostava. Niissähän rahvas tuntuu kysyvän itseltään, mitä sillä on oikeus vaatia.

Ylikankaan tavoin Klinge kantaa suurta huolta ihmisarvosta, mutta sen ilmaisu on aina yllä esitetyn tyylitajun mukaista.

Klinge saattaa kauhistua Euro-Disneyta: "Pyhäinhäväistys" (Euroopassa, Pietarissa). Sen sijaan hän tuskin voi yhtä pahoin katsoessaan pitseillä somistetun porvarisrouvan muotokuvaa, vaikka Nottinghamin pitsitehtaat ovat klassisin esimerkki siitä keskitysleirikohtelusta, jolla menneisyyden "tyyliä ja kauniita muotoja" tuotettiin.

Klinge sallii itselleen muutoinkin hyvin omintakeisen kirjoitustavan. Pidän "plausiibelinä", että päiväkirjojen valistunutkin lukija kompuroi moniin sen "fascinoiviin" sanontoihin ja paradoksaalisiin mietteisiin.

On esimerkiksi helppo ymmärtää miksi klassikkoja latinaksi, ranskaksi, saksaksi ja venäjäksi siteeraava Jaan Kross tekee Klingeen "eurooppalaisemman" vaikutuksen kuin oppimattomat suomalaiset kirjailijat. Sen sijaan on paljon vaikeampi jatkaa samaa kansallisen diversiteetin logiikkaa, joka lopulta tuomitsee vain omaa äidinkieltään osaavan saksalaisen tai ranskalaisen jotenkin vähemmän eurooppalaiseksi.

"Eurooppalaisuus" ei

siis sisälly osien erilaisuuteen, vaan kokonaisuuden hallintaan. Toisin sanoen siihen akateemiseen säätyyn, joka on keskenään mahdollisimman samanlainen.

Mieleen juolahtaa 1800-luvun muodikas romanttinen elämänfilosofi, joka piti kansaa ja luontoa arvokkaampana kuin sivistyneistöä ja kaupunkia, mutta arveli että tarvitaan sivistynyt kaupunkilainen nauttimaan kansan ja luonnon todellisesta arvosta.

Klingen "Eurooppa" on elämänkatsomukseen rinnastettava keksintö. Kirjoittaessaan sen "historiasta, identiteetistä ja yhteisöllisyydestä", hän ei yleensä päädy todellisuutta koskeviin kysymyksiin. Pikemminkin hän vain ehdottaa tiettyä itselleen mieluista sanojen käyttämisen tapaa.

On tietysti selvää, että aina me emme halua puhua konkreettisista asioista, kuten läheisistä, työstä ja elämän rajallisuudesta. Joskus me haluamme puhua hämärästi rakkaudesta, velvollisuudesta ja Jumalasta. Klingen "Eurooppa" pyrkii osaksi jälkimmäistä kategoriaa, mutta lukijan vakuuttamiseksi hänellä on vielä paljon tehtävää.

Toisaalta en usko, että hän siihen ryhtyy. Klingen "Eurooppa" on älyllisesti laiska käsite juuri siksi, että hän ajattelee sitä rentoutuakseen.

Putte Wilhelmsson

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi