Julkaistu: 9.9.2000 lehdessä osastolla Kulttuuri
Muistan lapsuudestani yhden uudenvuoden yön paremmin kuin muut.
Silloin Espoosta tehtiin kaupunki viranomaispäätöksellä. Vanhempani ja
heidän aikuiset naapurinsa Iivisniemessä olivat innoissaan: oli sittenkin
päästy kaupunkiin. Näin isä ja äiti luulivat.
Tähän yöhön kolmen vuosikymmenen takaa voisi tiivistää koko espoolaisuuden. Juurensa katkoneet ja espooseen (sic!) muuttaneet saisivat vielä joskus korvauksen irrallisuudestaan: meistä tulisi Jotakin. Tai edes Joku.
Tätä on espoolaisuus: ilmajuuria kasvattava köynnöskasvi, joka kamppailee kohti aurinkoa, parempaa elämää.
Ja lakkaa helvetti ajoissa pilkkaamasta tätä, Samu.
"Perusespoolaisesta piirtyy varsin lohduton kuva pintaliitäjänä, jonka minuus rakentuu ulkokohtaisista suhteista objekteihin, kuten bemariin, hyvään työpaikkaan, aviopuolisoon, partioon ja koulun kuoroon." My ass. Minä kävin sitä koulua, jonka kuoroon sinulla on ulkokohtainen suhde.
Me tulimme
tyhjentyvästä maasta, olennaisesti erilaisesta henkisestä ilmastosta kuin nevanlinnat, relanderit ja kolbet. Se mikä Tuomakselle oli loukkaavan tylsää, oli meille koulunkäynnin ja työnteon tarkoitus. Vaikka olemmekin ihmisenä varhaisemmassa kehitysvaiheessa, lohduttoman pintaliitäjän leima on kohtuuton.
Sitäpaitsi bemari ON parempi auto kuin ne, millä isämme joutuivat ajamaan. Parempaanhan tässä pyritään, eikö?
Espoo on mielentila. Meidän käyttövoimamme on hybris, teidän debris. Molemmilla olisi vaikeuksia toteuttaa tarkoitustaan ilman toinen toistaan.
Sinä, Nevanlinna, Relander ja minä olemme oikeassa: Espoo ei ole kaupunki, eikä edes kotiseutu. Espoo on akku, josta imetään virta kokonaisen maan pyörittämiseen.
Jos espoolaiset
ovat kilttejä, heidän lapsensa saavat kasvattaa juurensa Helsinkiin. Osa espoolaisista graduoidaan Helsinkiin heidän eläessään.
Itse muutin Kauniaisiin jo muutama vuosi sitten.
Jari Sarasvuo
KIRJATKaupunki jota ei ole 9.9.2000
Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi