Alaston totuus E. N. Setälästä

Kieliopintekijä ja kansallissankari käytti törkeästi hyväkseen toisten tutkijoiden töitä
Kohtelias kotiseutuhistoria tarjoaa anekdootteja, joiden pohjalta voisi rakentaa jopa elämäkertaelokuvan

Orpo satakuntalaispoika E. N. Setälä sai kaiken ja ehkä vähän enemmänkin kuin oli saattanut unelmissaan kuvitella.

Toisaalta, kuoleman hetkenä Setälä oli hyvin yksinäinen mies, kertoo kielentutkija Arvo Inkilä 1930-luvun lopun haastatteluidensa tuloksena. Setälän urakehitys oli myös jatkuvaa suhteiden katkeamisen historiaa.

Varsinainen kriittinen Setälä-elämäkerta odottaa yhä kirjoittajaansa, mikä on aika hämmästyttävää, kun ottaa huomioon Setälän aseman aikansa yhteiskunnassa. Ehkäpä moniaalle haaronut toimeliaisuus on liian suuri haaste kokeneellekin elämäkerturille.

Peltolan ja Karlssonin teokset ovat tulevan elämäkerrankirjoittajan ohittamatonta pakkoluettavaa. Saara Peltolan työ on paikkakuntalaisen kunnioittava huomionosoitus suurelle naapurille. Se kartoittaa päällisin puolin suurmiehen elämänvaiheet ja tärkeimmät toimialat. Fred Karlsson taas järjestää Setälää vastaan plagiointioikeudenkäynnin ja voittaa sen kirkkaasti, vaikka rehdisti kuulee myös syytettyä.

Lapsinero kirjoitti

16-vuotiaana koulupoikana vuonna 1880 ensimmäisen suomenkielisen suomen kielen lauseopin, joka sitten tuli käyttöön Suomen kaikissa kouluissa - myös Setälän omassa koulussa tekijän vielä käydessä lukioluokkia.

Tämä on Setälä-myytin keskeinen sisältö. Enimmältä osaltaan se on totta. Setälän lauseoppi saavutti yksinvaltiaan aseman Suomen koulutusjärjestelmässä. Sitä luettiin kouluissa 1950-luvulle saakka ja yliopistoissa vielä 1970-luvulla.

Myytistä puuttuu yksi osio. Tähän mennessä ei ole yleisesti tiedetty, että Setälän "Suomen kielen lauseoppi" on plagiaatti. Se on kopioitu tai vähintäänkin mukailtu J. W. Jahnssonin vuonna 1871 ilmestyneestä ruotsinkielisestä väitöskirjasta Finska språkets satslära , joka oli mm. Setälän koulussa oppikirjana.

Karlsson osoittaa runsaan lähdemateriaalin avulla Setälän ja Jahnssonin teosten riippuvuussuhteen. Setälä otti surutta nimiinsä ideoita ja ratkaisuja, jotka olivat täysin Jahnssonin omia, pitkällisen kypsyttelyn ja pohdinnan tuloksia, aikansa kielitieteen kärkisaavutuksia.

Setälän maineen kohotessa Jahnssonin maine laski. Nykyisin hän on tutkijana täysin unohdettu. Jahnsson kuoli 53-vuotiaana vuonna 1894.

Muutama vuosi

Setälän lauseopin ilmestymisen jälkeen Setälä ja Jahnsson olivat aiheesta kirjeenvaihdossa ja valmistautuivat jättämään plagiointikiistan välimiesoikeuden ratkaistavaksi. Ennen oikeuskäsittelyn alkua kuitenkin Jahnsson, jolla oli vaikeuksia saada itselleen edustajia ja jolla oli henkilökohtaisia huolia, luopui ja riitapuolet sopivat kiistan.

Aikuisena Setälästä kehittyi itsevaltias. Hän valvoi tarkoin, että hänen omia teoksiaan lainattiin oikein ja että - ennen kaikkea - kielitiedettä harjoitettiin hänen oppiensa mukaisesti. Ja näin todella tehtiin, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, aina 1960-luvulle saakka.

Eemil Nestor Setälä oli epäilemättä lahjakas, jopa nerokas kielentutkija, kuten Karlsson kirjassaan useasti tähdentää. Setälä aukaisi näkymät eurooppalaiseen moderniin kielitieteeseen. Pelkästään Setälän vika ei ole, että tämän suolapulssin jälkeen ovet taas sulkeutuivat pitkäksi aikaa.

Setälän lahjakkuuden laatua Karlsson kuvaa osuvalla rinnastuksella: kun hänelle antoi hevosen häntäjouhen, hän kohta loi siitä hevosen. Mutta tuon häntäjouhen verran innoitusta Setälä siis tarvitsi ulkoapäin. Asiassa oli kiusallista se, että häntäjouhi usein tuli tutkijatovereitten ja oppilaitten töistä ja lähde jäi mainitsematta. Karlsson kirjaa lauseoppikiistan lisäksi kymmenkunta muuta tapausta, joissa Setälä loukkasi tutkimustyön eettisiä periaatteita.

Käsittämättömän ahkera

Setälä sai aikaan tavattoman paljon näkyvää ja näyttävää jälkeä. Ehkä yksi selitys on hänen vähäinen unentarpeensa, josta Saara Peltola kertoo. Setälä nukkui vain 4-5 tuntia yössä, muu aika oli omistettu työnteolle.

Paljon on Setälän elämässä varmaan sitäkin, että hän ei osannut sanoa ei. Mihin tahansa Setälä ryhtyi, hänelle tarjottiin heti näyttäviä tehtäviä, Peltola kirjoittaa. Fennomaanien kansallinen projekti oli suuri , työväkeä vähän. Mutta tässä ei ole koko totuus. Oli toki pyrkyäkin.

Peltola kertoo mm. Kalevalaseuran perustamisvaiheista. Setälä johti seuraa kuolemaansa saakka. Hienotunteisesti Peltola jättää mainitsematta, että Setälä asettui Kalevalaseuraa perustamaan ja sitä johtamaan kärsittyään tappion Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehen vaalissa.

Peltolan kertomus saa eloa, kun päästään kotimaisemiin, Järvenpään Toimelaan. Setälä perusti tänne paitsi kodin myös tutkimuslaitoksen, jota Turun yliopisto rahoitti - Setälä kun oli Turun yliopiston kansleri. Karlsson taas muistuttaa, että Setälä ajoi tarmokkaasti alas koko yliopistoa tutkimuslaitoksensa takia.

Setälän täytyi

omistaa kaikki maa, mikä hänen ikkunastaan näkyi, tähdentää Peltola useaan otteeseen. Kun Setälä osti Toimelan - alkuperäiseltä nimeltään Lepolan - se oli kahden hehtaarin tila. Vuosikymmentä myöhemmin tila käsitti 60 hehtaaria, josta enin osa viljelysmaata. Toimela oli omavarainen.

Tuollainen tila vaati runsaasti henkilökuntaa - ja olisi vaatinut lujaa isännän kättä. Jälleen Peltolan hienotunteisuus estää kertomasta, että lopulta Setälä ajautui henkilökohtaiseen vararikkoon.

Peltolan ja Karlssonin teosten perusteella syntyy kuva, että Setälässä oli jotain maanista. Jos Orson Welles olisi tuntenut Setälän, hän olisi tehnyt kolmannen elokuvan sarjaan Citizen Kane ja Mahtavat Ambersonit . Ehkäpä taustalla Setälälläkin olivat lapsuuden orpous ja yksinjäämisen kokemukset.

Setälä-elokuvan voisi toki tehdä vieläkin. Peltolalta siihen saisi runsaasti hauskoja kohtauksia. Yksi riemastuttavimmista kuvaisi Setälän ilmakylpyharrastusta, aikansa ihmeparannusta. Milloin Setälä tunsi sairauden uhkaavan, hän alkoi ottaa ilmakylpyjä, käveleskeli tarmokkaasti ilkialasti Toimelan laajassa puistossa.

Mainio on myös kohtaus, jossa pyylevä Setälä, tummakiharainen professori Castrén ja pitkätukkainen toimitussihteeri Väinö Salminen toimittavat aikakauslehti Valvojaa roomalaisessa saunassa, löylyn ja pulikoinnin päälle "riisuutumiskarsinan" vuoteilla lepäillen, pöydällä Königin ravintolasta tuotu vaahtoava olutsarkka.

Karlssonin kirjan

aiheena on E. N. Setälän tutkijanmoraali, mutta yhtä hyvin se on terävä analyysi suomen ja sen sukukielten tutkijoiden muodostaman tiedeyhteisön tilasta. Miksi Setälän annettiin merkittävän tutkimustyönsä varjossa harrastaa vilppiä, kenenkään puuttumatta asiaan, Karlsson kysyy.

Setälän lauseopin syntytapaan on kyllä vuosisadan mittaan harvakseltaan viittailtu. Karlsson nostaa julkisuuteen Eeva Annikki Kaukolan jo vuonna 1959 tekemän pro gradu -työn, joka täysin sitovasti osoittaa Setälän teoksen riippuvuussuhteen edeltäjäänsä. Tämän tuloksen ei kuitenkaan ole haluttu antaa himmentää legendan kirkkautta.

Setälä oli ylivertainen tutkija, ja kun muutkin hankkeet menestyivät, oli aika luonnollista, että miehelle kehittyi jonkinlainen messiassyndrooma. Se, joka johtaa kansaansa luvattuun maahan, ei jouda kuuntelemaan tyhmiä vastaväitteitä. Tähän puoleen kiinnitti huomiota Setälän oppilas ja ystävä Heikki Ojansuu ystävyyden päätöskirjeessään: "Sinulla on mm. jonkin verran halua identifioida suomalais-ugrilainen kielentutkimus oman persoonasi kanssa."

Setälät meillä on aina keskuudessamme. Suomessa on pysyvä yhteiskunnallinen tilaus suurmiehille. Jonkun pitää aina olla alansa suurin ja kaunein. Meillä oli Sibelius, oli Aalto, oli Kekkonen. Ehkä tämä on kansakunnan poliittiseen nuoruuteen liittyvä kysymys. Joka tapauksessa Setälälle - Sibeliuksen ikätoverille - oli paikka auki kielitieteen kentillä.

Erkki Lyytikäinen

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi