Amerikasta katsoen Suomi on edelleen rajamaa

Jason Lavery kirjoitti napakan yleisesityksen Suomen historiasta
Sattumat olisivat voineet viedä muuallekin kuin EU:n mallioppilaaksi

Lalli, Mikael Agricola ja Mannerheim löytyvät tutuilta paikoiltaan Jason Laveryn tuoreesta Suomen historian yleisesityksestä. Nykyaikaan tultaessa sijaa saavat myös Juice Leskisen suomalaisuutta luotaavat laulut, Lola Odusogan monikulttuurinen misseys ja Leena Lehtolaisen dekkarit, joiden rikolliset "nousevat globalisaation luomasta kontekstista".

Oklahoman valtionyliopiston historian professorin teoksessa yhdistyvät virkistävällä tavalla vaihto-oppilasvuodesta alkaen sisäistynyt suomalaisen sielunmaiseman tuntemus ja ulkopuolisen tarkkailijan asenne.

Suomen historian yleisesitysten julkaisulla on omat trendinsä. Muutama vuosi sitten aiheesta kirjoitettiin laajoja järkäleitä ( Jouko Vahtola, Pentti Virrankoski), nyt ovat vuorossa parin sadan sivun tiiviit katsaukset.

Muutaman kuukauden sisällä ovat suppean Suomen historian julkaisseet Laveryn lisäksi University College Londonin emeritusprofessori David Kirby ja Helsingin yliopiston professori Henrik Meinander. Joukkoon on pian liittymässä suomalaistutkijoista vielä Heikki Ylikangas.

Kirbyn, Meinanderin ja Laveryn teokset täydentävät kiinnostavasti toisiaan. Kaikki kolme poikkeavat kansallisen historiankirjoituksen perinteestä, kun ne korostavat Suomen kehityksen riippuvaisuutta ulkoisista ehdoista, joiden rajaamaan tilaan kotimaisten valintojen on ollut sopeuduttava.

Kirby korostaa auktoriteetteja kunnioittavaa ja vähemmistöjä integroivaa mentaliteettia Suomen sopeutumisen erityisenä tyylinä. Meinander taas antaa painoa kielen poliittis-kulttuuriselle merkitykselle.

Laveryn lähtökohta on sen sijaan historian sattumanvaraisuus. Monet menneisyyden käännekohdat olisivat hänen mukaansa voineet johtaa siihen, että Suomen paikka kansakuntien perheessä olisi aivan toinen kuin mitä se tänään on.

Historian sattumat eivät ole Laverylle vain reunaehtoja, vaan juuri niiden kautta hän katsoo suomalaisuuden syntyneen, kehittyneen ja saaneen uusia ilmaisuja. The History of Finland kuvaa, miten yhden mielen ja kielen kansallisuusaate muuntui sopuisaksi kaksikielisyydeksi, miten kapinoinut työväestö integroitiin ja miten itsensä Euroopasta erilliseksi mieltänyt reuna-alue tulkitsi identiteettinsä uudelleen EU:n mallioppilaaksi.

Lännen ja idän rajamaana Suomi on Laveryn mielestä kuitenkin pysynyt kivikaudelta globalisaation ajalle saakka.

Lavery ei ole innostunut mentaliteetista ja kansanluonteesta historian selitysperusteina. Miltei ärtyneesti hän kommentoi talvisodan ihmeen selittämistä ulkomaalaisille mystiseksi muuttuneen sisun käsitteen kautta.

Suomalaisten ainutlaatuiseen sisäiseen rohkeuteen vetoaminen loukkaa hänen mielestään sekä kerskumisen kohdeyleisöä että talvisodan veteraaneja.

Lavery itse selostaa asiantuntevasti osapuolten voimasuhteet, sääolot ja suomalaisten salaiset aseet mottitaktiikan ja Molotovin cocktailit. Suomalaisten poikkeuksellista valmiutta maksaa mikä hinta tahansa maansa puolustamiseksi hän ei toki kiistä.

Suomalaiset eivät aina ole ilahtuneet historiansa ulkopuolisista kommentoijista. Varsinkin sotahistoria on herkkä alue. Viimeksi on kiukkua herättänyt Henrik Arnstadin käynnistämä ruotsalainen keskustelu Suomen liittolaisuudesta Hitlerin Saksan kanssa jatkosodan aikana.

Laveryn napakan analyyttista esitystä Suomen historian kipupisteistä on kuitenkin hyödyllistä lukea.

Jatkosodan osalta tekijä osoittaa, että Suomi ponnisteli vaikeassa tilanteessa ja yritti ottaa etäisyyttä Saksaan sodan päämääristä ja juutalaisvainoista. Suoriutumista hän ei kuitenkaan pidä moitteettomana vaan viittaa juutalaispakolaisten ja sotavankien luovutuksiin sekä Itä-Karjalan etnisiin puhdistuksiin.

Lavery muistuttaa osuvasti, että ulkopuoliset edelleen tulkitsevat Suomen toimet Saksan ja liittoutuneiden taistelun laajemmassa kontekstissa. Erillissodan ja vaihtoehtojen puutteen perustelut unohtuvat monelta heistä, kun he ajattelevat Suomea ainoana demokratiana, joka taisteli Hitlerin Saksan rinnalla.

Kekkosen kautta arvioidessaan Lavery punnitsee keskenään saavutuksia ja epäkohtia.

Vaikka Kekkonen käytti neuvostosuhteita omiin valtapyrkimyksiinsä, hän myös torjui törkeimmät yritykset Suomen aseman muuttamiseksi, vaurastutti kansakuntaa idän ja lännen kauppaa edistämällä sekä yritti tehdä Suomesta kylmän sodan välittäjän.

Suomettumisen tympeimmistä piirteistä Lavery ei syytä Moskovan painostusta eikä Kekkosta itseään vaan Suomen eliitin myöntyväistä asennetta.

Poliittisen historian ydinkysymyksistä kirjoittaessaan Lavery on parhaimmillaan, kun taas kulttuurin, talouden ja väestöhistorian osalta esitys typistyy luettelomaiseksi. Kirjallisuusviitteet osoittavat tekijän perehtyneen laajasti uusimpaankin Suomen historian tutkimukseen.

Teokseen mahtuu myös muutamia pikkuvirheitä ja epätarkkuuksia. Niitä ovat sinänsä pätevästi kuvatun jatkosodan tuloksen luonnehtiminen Suomen antautumiseksi ja setlementtiliitossakin toimineen Tarja Halosen luokittelu julkiateistiksi.

Onnistunutta yleiskuvaa ne eivät kuitenkaan pilaa. Selkeästi amerikkalaisen näkökulman edustajana Laveryn teos on tervetullut lisä Suomen historian yleisesitysten joukkoon.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtaja.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi