Arvio: Kertomuksia yöstä

Logo: KIRJAT

Ennen menestystä Peter Höeg oli jo parhaimmillaan, toistaiseksi.

Kansainvälinen maine ja muhkeat rahat tulivat moraalifilosofisesta trilleristä Lumen taju, ja monissa maissa ainakin arvostelijat innostuivat myös esseeromaanista Rajatapaukset, mutta terävintä tekstiä syntyi jo ennen niitä.

Alkujaan 1990 ilmestynyt ja nyt nuoren tanskalaisen rajun noususuhdanteen imussa suomennettu Kertomuksia yöstä sisältää kahdeksan novellia, jotka lunastavat kirkkaasti hänen paikkansa ensimmäisenä pohjoismaisena kirjailijana käännösproosan helmiä haravoivassa Keltaisessa kirjastossa.

Mikään vaivaton tarinasikermä varhainen kokoelma ei kuitenkaan ole. Yksilöiden ja heidän keskinäisten suhteidensa ilmentäminen taiteen ja tieteen ongelmallisten ilmiöiden lävitse vaikuttaa paikoin perin pinnistellyltä. Tieto ei aina taivu elämykseksi eikä päämäärähakuinen ohjelmallisuus luontevaksi etsimiseksi. Silloin pitkästyy armotta.

Mutta komeimmillaan Höegin taikurinhanska hulmauttaa asetelmia, jotka pakottavat hieraisemaan silmiä: miten tässä näin kävi?

Kirjan kertomusten voima piilee juuri siinä, että ne todistavat yllättävän tuloksen lähtökohtien väistämättömäksi seuraukseksi. Mikään ei ole välttämättä sitä miltä se näyttää.

Painostava tyven

ennen myrskyä

Kirjan nimi viittaa pimeyteen ja niin sanottuun pahaan pikemmin kuin lepäämiseen tarkoitettuun vuorokaudenaikaan. Kertomusten päähenkilöt ovat usein taiteen tai tieteen mestareita, joiden erikoiskyky paljastuu poikkeavaksi kyvyttömyydeksi.

Tai ei pidä puhua poikkeavuudesta, sillä Höeg tuntuu jälleen sanovan, että juuri erilaisuus on tavanomaista ja normaalia. Siitä kannasta avautuu näkymä yöhön, jossa musta ei merkitsekään välttämättä pimeää eikä valoisa miellyttävää. Havainnoivan silmän täytyy mukautua alati häilyvään ristivaloon.

Voisi siis väittää, että Höeg riisuu kaksinaismoralismin kuoria, mutta se olisi hieman vääristävä määritelmä hänen kertojanlaadustaan, jossa kiinnostus yksityiseen jättää varjoonsa yleiset näkökohdat.

Yleisyydelläkin on silti sijansa, kuten Höeg ilmoittaa kirjan saatesanoissa: "Kertomuksille on yhteistä päivämäärä ja aihe. Ne kertovat rakkaudesta. Rakkaudesta ja sen ehdoista yöllä 19. maaliskuuta 1929."

Päivämäärään ei liity mitään mullistavaa - paitsi Vuosisatamme Kronikan tieto, että Helsingin Sanomien ensimmäinen päivittäinen sarjakuva Felix-kissa aloitti silloin.

Kyllä Höegillä on täytynyt olla mielessään jotain muuta. Luultavasti päivän valinta viittaa tyveneen ennen myrskyä, seuraavan syksyn suurta pörssiromahdusta New Yorkissa, joka rusensi vakaan porvarillisuuden perusteet.

Silti Höeg panostaa säännönmukaisuuksia kaihtavaan yksityisyyteen eli nimenomaan mainitsemaansa rakkauteen, kaikkein ainutkertaisimpaan asiaan maan päällä.

Vaan surullisen säännönmukaiseksi osoittautuu äkkiä sekin. Siinä kokoelman satiirinen särmä.

Ihanteet

sortuvat

Tiistaina 19. maaliskuuta Oslossa valmisteltiin kuumeisesti kruununprinssi Olavin ja prinsessa Märthan liittoa, vuosisadan häitä. Oli hyvä sää, päivän lehti kertoo.

Kööpenhaminan pimenevässä illassa taas vietettiin vuosisadan ihanneparin eroajaisia. Novellissa Kertomus eräästä avioliitosta nuori kirjailija pääsee kurkistamaan valtakunnan näyteikkunaan nostetun avioparin julkisivun taakse ja näkee, että ilta illan jälkeen yleisöä ihastuttanut hellä tanssiliike onkin julma kuristusote, jolla kunniaeunukki yrittää eroon kantakirjalutkasta. Mutta näytelmä jatkuu, sillä kuoleman tuottamisen sijasta he vain pusertuvat entistä tiiviimmin kiinni toisiinsa.

Nuori mies näkee kulissin taakse, vaikka ei oikeastaan haluaisi katsoa.

Sama kuvio toistuu muissakin novelleissa: perustavat uskomukset ja ihanteet sortuvat korkealta ja kovaa. Höegin taitavuus piilee siinä, että etukäteen ei voi arvata, miten romahdus tapahtuu.

Avausnovellissa edistys jää alkukantaisuuden jalkoihin, seuraavassa valhe osoittautuu totuutta arvokkaammaksi, myöhemmin hetken hurma voittaa kaiken pyhän, sitten tuntemattoman turva päihittää jokapäiväisen tutun suojan.

Elämän uuden perustan etsiminen ei enää kuulu kertomusten piiriin. Höegin novellit vievät järistykseen ja jättävät siihen.

Kenties muuta ei ole.

Varmuuksien

torjuminen

Kokoavan päivämäärän sekä yksityisen ja yleisen leikkauspisteiden tarkastelun lisäksi kirjan kertomuksia yhdistää sidos taiteen ja tieteen voimakenttiin.

Höeg liikkuu melko luontevasti juridiikan, kemian ja fysiikan alueilla, mutta omimmillaan hän on kirjallisuuden ohella tanssin ja teatterin parissa. Hommage à Bournonville sijoittuu pääosin Höegin vanhaan työpaikkaan Kööpenhaminan Kuninkaallisen teatterin balettiin, ja kertomuksen raastava romantiikka voisi jopa miellyttää massoja.

Siinä sivussa Höeg istuttaa yhden tanssijan suuhun taiteen mielekkyyttä ironisoivan teorian esittävän taiteen vetovoimasta maksukykyiseen yleisöön, niin sanottuihin hyväosaisiin:

"He tulivat kuullakseen miltä kuulostaa kun joku rukoilee jotakuta tai jotain, ehkä koska he eivät itse tienneet ketään eikä mitään, jonka uskoivat kuuntelevan heitä. Ja he tulivat nähdäkseen paaston ja kieltäymyksen, ja olen varma että se jotenkin liittyi siihen, että heidän oma elämänsä keskittyi niin täysin maallisen hyvän keräämiseen että heidän oli aivan pakko päästä välillä katsomaan ihmisiä, jotka luopuvat vapaaehtoisesti ruuasta ja mukavuudesta saadakseen nähdä välähdykseltä Jumalan."

Merkittävin kertomuksia yhdistävä teema on todennäköisyyksien ja varmuuksien torjuminen. Kerta toisen jälkeen Höeg pudottaa jalustalta ne, jotka yrittävät sulkea pois epävarmuuden ja ennakoimattoman - perustui heidän pyrkimyksensä sitten uhrautuvaan rakkauteen lapsia kohtaan tai heikommat polkevaan fasismiin.

Höeg sietää epävarmuutta, suorastaan palvoo sitä. Kai siksi, että ilman epävarmuutta ei ole elämää.

Vielä parempaa

sopii odottaa

Huiman mielikuvituksekas trilleri, omaelämäkerrallinen esseeromaani, oivaltavaa kulttuuritietoisuutta huokuva novellikokoelma . . .

Laitoksissa varttunut, vasta murrosiässä kasvattiperheeseen päässyt, baletissa työskennellyt ja tanssijan uran jättänyt Peter Höeg ei polje paikallaan ja näyttää pystyvän mihin vain. Enää on suomentamatta esikoisromaani Forestilling om det tyvende århundrede vuodelta 1988.

Ennen sitä lienee kuitenkin tekeillä olevan kirjan vuoro.

Ainakin siihen asti Kertomuksia yöstä on hänen askarruttavin teoksensa. En epäile, ettei Höeg pystyisi vieläkin parempaan.

ANTTI MAJANDER

HELI REKULA

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi