Arvio: Nainen ja apina

merikkalainen underground-riiviö Robert Crumb piirsi jo 1970-luvulla sarjakuvan, jossa modernin yhteiskunnan jäsen vapautuu kaikesta epäolennaisesta karvaisen luontokappaleen kyljessä eli löytää metsän siimeksessä oikean elämän ja sisimmässään asuvan sankarin. Crumbin Virkamies tapaa luminaisen kuvaa härskisti ja hauskasti niin sanotun vieraantuneen ihmisen paluuta luontoon sekä nautinnollista rypemistä siellä.

Nyt Pohjoismaiden ylistetyin kaunokirjailija tekee saman.

Tosin sukupuolten osajako vaihtuu siten, että tanskalaisen Peter Höegin romaanissa asetelma on kuin vanhasta suomalaisesta iskelmästä, jossa tuonne oksanhaaraan nostaa saa naaraan suurin apinamies.

Nainen ja apina ilmestyi Tanskassa viime huhtikuussa, ja se myytiin jo kolmen ensimmäisen päivän aikana peräti 22000:een luonnosta livenneeseen kulttuurikotiin.

Kuulemma sikäläiset ammattilukijat, kriitikot eivät antautuneet alkuunkaan samalla lailla, eikä siihen ole aihetta täälläkään, sillä Höeg on kirjoittanut toistaiseksi kehnoimman teoksensa, ja Crumbin sarjakuva raastoi jo mitä raastettavissa oli tästä apina-asetelmasta.

Mutta tyhjyyttään kalisevaa opusta Höeg ei ole nytkään tehnyt, joten suomennosta odottaneen yleisön ei tarvitse harkita paluuta esikirjalliseen onnelaan.

Älyn valtaa

vastaan

Jos Peter Höeg, 38, kertaakin nyt sarjakuvan sanomaa, niin ainakaan itseään hän ei toista, mikä on oikeastaan odotettuakin, sillä myös hänen edelliset teoksensa ovat olleet keskenään varsin erilaisia.

Ensimmäisenä suomennettu ja maailmanmenestyksen tuonut Lumen taju pureutuu dekkarin kaavan avulla olemassaolon keveyteen ja painoon, joiden ailahtelua heijastelevat eksaktit erittelyt lumen rakenteesta. Ajan ulottuvuuksia arvuutteleva esseeromaani Rajatapaukset puolestaan tarkastelee kasvatukseen ja koulutukseen kätkeytyvää älyllisyyden palvontaa sekä julmuutta, jolla se turmelee omintakeiset yksilöt.

Höegin parhaan teoksen, alkujaan vuonna 1990 ilmestyneen, joskin vasta kolmantena - siis viime vuonna - suomennetun kokoelman Kertomuksia yöstä novellit ajoittuvat kaikki samaan vuorokauteen, mutta tarjoavat häkellyttävän lavean panoraaman niin elämän kuin identiteetinkin arvaamattomuuteen missä ja milloin tahansa.

Esikoisromaani Förestilling om det tyvende århundrede on vielä suomentamatta.

Nainen ja apina irtoaa entistä päättäväisemmin rationalistisuudesta ja yrittää todennäköisyyden tuolle puolen. Pari viikkoa sitten nähdyssä televisiohaastattelussa Höeg tähdensi, että hän pitää tärkeänä "älyn kytkemistä pois päältä" kirjoittamistilanteessa, mikä näyttääkin nyt toteutuvan fantasian sumeilemattomuutena.

Ikävää on vain se, että mielikuvituksellisuuden kerros jää melko ontoksi temppuiluksi. Sadun aines ja temaattinen kärki kohtaavat kovin väkinäisesti, vaikka ei Nainen ja apina sentään lepata vapaan mielleyhtymävirran varassa, vaan Höeg on jälleen tehnyt myös taustatutkimusta.

Nyt hänen kulttuurikritiikkinsä kohteeksi joutuvat etenkin etologit, siis eläinten käyttäytymisen selittäjät. Sekä tietysti kaikki selitysten uskojat, me.

Mutta eläin se on ihminenkin, simpanssin sukua, joten Peter Höeg kiepsauttaa mestaroinnin mukamas kehittymättömämpien luontokappaleiden kustannuksella ihmisen omaksi tappioksi.

Vaan yllättääkö se enää ketään.

Etuoikeudet

ja kahleet

Tarkalla kielellä operoivan ja Pirkko Talvio-Jaatisen pätevästi suomentaman kirjan keskushenkilö on nuori hienostorouva, jonka ei ole koskaan tarvinnut tehdä muuta kuin täyttää sosiaalinen paikkansa. Eikä hän ole saanutkaan tehdä muuta.

Synnyinseudullaan Tanskassa hän määrittyi maan mahtavimman lihantuottajan tyttäreksi. Nykyisessä kotikaupungissa Lontoossa etuoikeudet - ja kahleet - luo asema maineikkaan eläintarhan kunnioitetun johtajan puolisona. Kummassakin maassa pelin henki on se, että ihminen elää vain tappamalla.

Eräänä päivänä Thamesin rantaan törmää laiva, joka voi muuttaa kaiken, ensin eläintarhan johtajan perheessä, sitten heidän kaupungissaan, kenties koko sivilisaatiossakin.

Laivan mukana saapuu ennennäkemättömän paljon ihmistä muistuttava apina, jonka ominaisuuksia ja taustaa johtaja ryhtyy selvittämään laboratoriossaan. Vaimo kokee olevansa yhtä alamainen miehelle kuin apinakin.

Niinpä he karkaavat yhdessä, oksalle ylimmälle.

Pakomatkan aikana miehen mittainen King Kong saa yhä enemmän ihmisen piirteitä ja kykyjä. Nainen puolestaan löytää eläimen itsestään. He ovat onnellisia yhdessä.

Järjen niin sanottua riemuvoittoa henkilöivä aviomies ei sulata tappiotaan vaan masinoi koko kansakunnan pelkäämään vapaaksi riistäytynyttä pariskuntaa, tottelematonta naista ja arvoituksellista apinaa, sillä hänen maailmassaan tottelemattomuus on arvoituksellista ja arvoituksellisuus tottelemattomuutta. Kummatkin vaarantavat maailmansa valmiiksi rakentaneen ihmisen vakaan uskon omaan identiteettiin.

Vierauden symboliikka on sama kuin Terry Gilliamin äskettäisessä scifi-jännärielokuvassa 12 apinaa, jossa tuntemattoman uhka tiivistyy juuri apinan hahmoon. Ja katso, myös Höegin kirjassa apinoita on lopulta 12.

Kuten oli myös opetuslapsia, ja apostoleita.

Ihmettelee

kuin lapsi

Viittaus apostoleihin on enemmän kuin heitto, koska Höeg suomii yhteiskuntaa, joka vannoo luonnonsuojelun nimeen mutta kauppaa samaan aikaan toisaalla aseita sun muuta sademetsää, ja juuri apinakapinalliset koettavat kirjailijan mielikuvitusleikissä käännyttää ihmiskuntaa pois tältä tuhoavan jakomielisyyden tieltä.

Ihminen on sortumassa omaan älykkyyteensä, sanantuojien viesti kuuluu. Vaan yllättääkö moinen havainto enää ketään.

Luultavasti Höeg ei mitään yllätyksiä yritäkään, päinvastoin. Hän muistuttaa siitä, minkä me hyvin tiedämme, mutta mitä me emme halua pitää mielessä. Lapsen tavoin hän osaa ihmetellä itsestäänselvyyksiä eikä arastele parkaista ääneen - vaikka sitten kakaramaisesti yliampuvan fantasian avulla.

Mikään liioittelun juhlajulkaisu Nainen ja apina ei sentään ole, vaan ainoastaan hullunrohkea provokaatio sen puolesta, että me kykenisimme uskomaan oikean ihmeen mahdollisuuteen, vaikka tauoton tiedotusteollisuus turruttaa yksilöllisyytemme perustaa eli aisteja ja toitottaa todennäköisyyksiä.

Sitä tasapäistävyyden vyöryä vastaan tuskin voi liioitella.

Liioittelija on kaiken kontrollointiin keskittyvä kollektiivinen järki sekä sen tuote, yhteiskunnan teollistuminen, minkä seurauksena esimerkiksi Lontoo kuluttaa päivässä 20500 kananpoikaa, 6000 lammasta, 5800 sikaa ja 1520 nautaa, kuten yksi kirjan henkilöistä esitelmöi.

Vieläkö maistuu?

Olkaa hyvä, ottakaa ja syökää.

ANTTI MAJANDER

HELI REKULA

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi