Arvio: Rajatapaukset

Logo: Kirjat

Kukkeimmilleen 1960-luvun lopulla leimahtanut idealismi on näyttänyt rujon kääntöpuolensa jo monissa yhteyksissä, myös viime vuosina suomennetussa tanskalaisessa kaunokirjallisuudessa.

Hans-Jörgen Nielsenin Jalkapalloenkeli kuvaa suurten odotusten romahtamista aatteettomuuteen. Christian Braad Thomsenin Tuhlaajapojan paluu jopa väittää, että Hitlerin henkinen perintö säilyi hengissä kaikkein epätodennäköisimmässä kasvualustassa, sellaisten antifasistien kuin kommunistien ja hurmahenkisten hippien keskuudessa.

Nielsen ja Braad Thomsen olivat itse parantamassa maailmaa. Synnöve Söen romaani Isä! paljastaa, millaista oli kasvaa porvarillisuutta kollektiiviasumiseen ja vapaaseen rakkauteen paenneiden vanhempien lapsena.

Söen tapaan myös Tanskan kirjallisuuden uusin tähti Peter Höeg koki idealismin lapsena. Hänen paljolti omaelämäkerrallinen romaaninsa Rajatapaukset etääntyy Söen vanhempia kohtaan tuntemasta kaunasta yhteiskunnan mekanismien virittämään eksistentiaaliseen hätään.

Nielsen ja Braad Thomsen hakeutuvat sosiologian suuntaan, Söen kirjoituksessa puolestaan kalskahtavat terapeuttiset motiivit. Höegin kynän jälkeä ei voi palauttaa yksilöllisiin saati yhteisöllisiin pontimiin, vaikka hänellä jos kenellä vaikuttaisi olevan syytä pettymykseen ja vihaan. Hän kirjoittaa tietääkseen enemmän.

Kasvatuslaitoksissa varttunut orpopoika Peter Höeg (s. 1957) nousi maineeseen edellisellä romaanillaan Lumen taju. Se on käännetty ainakin 25 kielelle. Moraalifilosofiaa ja jäätiköiden erikoistuntemusta trillerin juoneen risteyttänyt teos on ollut Yhdysvalloissa niin suosittu, että Hollywood teettää siitä parhaillaan elokuvaversiota.

Tuoreeltaan suomennettu Rajatapaukset tuskin kutkuttaa Hollywoodia. Luultavasti Höegin suosio asettuu sen myötä realistiselle tasolle, kuten kirjailija itse arveli tämän lehden haastattelussa viime sunnuntaina.

Kuitenkin myös uudessa romaanissa on aineksia, jotka miellyttävät niin sanottua suurtakin yleisöä. Keskenkasvuisen Peterin vaiheet pakkolaitoksissa ja sellaisia jäljittelevissä kouluissa muistuttavat kuvauksia vanki- ja keskitysleireiltä.

Keskeisimmäksi nousee Biehlin yksityiskouluun sijoittuva jakso. Peter saa selville, että hänet ja pari muuta nuorta on siirretty erityislaitoksista tavallisten lasten kouluun, koska uusi uljas yhteiskunta haluaa kohdella kaikkia samalla tavalla - tai ehkä ei sentään ihan hulluimpia. Mutta Peterin kaltaisille rajatapauksille halutaan antaa mahdollisuus tulla kelvollisiksi.

Käytännössä kelvollistaminen merkitsee Peterille silkkaa nöyryyttämistä, ympärivuorokautista valvontaa. Hän ei saa edes puhua kenen kanssa tahtoo.

Omista oppilastiedoistaan Peter lukee, että lastenkodin kasvatin ainoa mahdollisuus selvitä on kestävän suhteen luominen aikuiseen ihmiseen. "Siinä luki suoraan, että minun oli vaikeata ellei jopa mahdotonta solmia kestäviä emotionaalisia siteitä eli siis tuntea kovin syvästi."

Syvästi Peter kuitenkin tuntee, ei ehkä enää 14-vuoden iässä henkistä ja fyysistä terroria, sillä hän on jo nuorempana kokenut kaiken seksuaalisesta hyväksikäytöstä alkaen, vaan ystävyyden, velvollisuudentunnon ja halun auttaa - kahta muuta rajatapausta. Se on mielisairaalakomennon uhalla kielletty.

Omintakeisuuden ja yhdenmukaisuuden paineen mittelö etenee hätkähdyttävien vaiheiden kautta väistämättömään päätökseen. Darwinismin mylly jauhaa rikki heikoimmat.

Peterin kohdalla tarina asettuu osin aika tutunoloisenkin selviytymiskertomuksen muotoon. Kuin entinen Pirunsaaren vanki hän muistelee sitä, miten löysi aukon aukottomasta järjestelmästä. Onnistuminen edellytti järjestelmän toimintamallien omaksumista: kieroutta, kovuutta ja säälimättömyyttä.

Nuoruuden kantautumien lomassa kerronta piipahtaa Peterin nykyhetkeen. Kasvatettava on muuttunut kasvattajaksi. Hän on erilainen isä, hän haluaa tulla taas lapseksi, joka ei tiedä mitään luonnottomista opeista.

Ilmestyessään viime vuonna Höegin kirja nostatti Tanskassa väittelyn henkisesti poikkeavien lasten kohtalosta ja hoitolaitoksista. Altavastaajat varottivat yleistämästä Höegin todistusta.

Ja perin harvinainen kirja onkin: se on mykän ääntä, hullun selväjärkinen puolustuspuhe, alistetun hyökkäys.

Hyökkäysstrategia perustuu Höegin näkemyksiin ajasta. Biehlin koulu ja muut laitokset vangitsevat lapset lineaarisen aikajärjestelmään, jonka vertauskuva on kello. Kellon täsmällisyys ilmentää arkipäivän tyranneille maailmankuvan täydellisyyttä ja Jumalan luomistyön tarkkuutta.

Höegin mukaan läntisen kulttuurin tiedemiehet ja filosofit eivät siedä pimeyttä, epävarmuutta eivätkä ristiriitoja sisimmässään, vaan ovat kautta aikain yrittäneet eliminoida ne. Samaa yrittää Biehl esikuntineen Peterin suhteen, johdattaa hänet pimeydestä valoon, ristiriidoista eheyteen ja ajan monikerroksisuudesta eteenpäin kulkevalle janalle.

"Jos ihmisen tietoisuus tarkkailee vain itseään, se näkee vain palautumattoman ajan. Mutta jos se katsoo perhettä ja sukua ja lapsia, ja syntymiä ja yhteiselämää toisten kanssa, se huomaa toistuvuuden, ja silloin aika muistuttaa enemmän kenttää, tasankoa, mannerta jolla voi matkata, kuin tiimalasia joka valuu tyhjiin."

Niinpä kirja alkaakin kysymyksellä, mitä on aika. Yhtä perusteltu on myös Peterin lapsen kysymys, missä on huomenna.

Ikävä vain, että runsaat kysymykset ja vastaukset ponnahtavat erillisiksi filosofointituokioiksi, joiden teoretisointi ei nivelly kitkatta Peterin kujanjuoksuun. Mutta ehkä niin pitää olla: näemme teeman ja sovellutuksen.

ANTTI MAJANDER

HELI REKULA

Ihminen vai

koekaniini

Hyväntekijöiden

julmuus

Mykän

ääni

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi