Aurinko kiertääkin kohtua

Teknisesti kunnianhimoisessa romaanissa olennaisinta on lisääntymisbiologia.

Nykyproosan perheet ovat onnettomia hyvinkin vertailukelpoisella tavalla.

On polvelta toiselle joko hiukan muuntuen tai sellaisenaan periytyvä vika, trauma tai virhe, josta etenkin naiset kärsivät. Perusteluna esitetään parhaimmillaan kolme polvea, kuten tehdään vaikkapa Ulla-Maija Paavilaisen Sokerisiskoissa (2008), Nina Petanderin Pläts!-teoksessa (2009) ja Riikka Pulkkisen Totta-romaanissa (2010).

En valita. Kehys on oiva.

Nyt siihen istuttaa toisen teoksensa Henriksson-nimellä debytoinut Essi Tammimaa (s. 1981). Paljain käsin on teknisesti ja tarinallisesti kunnianhimoinen järkäle. Päähenkilöitä ja aikatasoja on useita, liikutaanhan 2000-luvulta sota-ajan Helsinkiin saakka.

Kertojanääniä on kuitenkin ainoastaan yksi. Se kuuluu Varpulle, Vaaran perheen kuopukselle. Hän, keskimmäinen Inari ja esikoinen Virva eivät tietenkään ole mitään viherversioita, vaan elämä kolhaisee kaikkia kipeästi ennen kolmeakymppiä.

Varsinainen onnettomuus vaihtelee, mutta syy siihen kulkee suvussa: ennen äidit ovat rakastaneet liian vähän, ja siksi kolmikon oma erhe on lapsiinsa takertuvaa lajia. Lähihoitaja-Varpu yrittää ymmärtää ja pestä perheensä kuonaa yhtä lailla kuin vanhuksia hoitokodissa.

Miehistä ei taas koskaan ole ollut mihinkään: oma isä pettää äidin, ja juuri siitä syystä eivät tyttäretkään osaa lopulta kiinnittyä kehenkään.

Tekniikka on ilahduttava: kerrontaa hallitseva Varpu pääsee ääneen jo kohdussa. Kaikkitietävän lapsen vinkkelistä tarjoillaan totuuksia, jotka aikuiselta tietenkin jäisivät kokonaan sanomatta. Itähelsinkiläiskodin parveke on aina auringossa - ja julkisivu onkin sitten ainut, mikä perheessä on kunnossa.

Tulkinnat ja ironisen naurahduksen paikat löytäisin silti mieluiten itse. Läsnäolonsa kaikkialle ujuttava kertoja tuntuu tarjoilevan liiankin valmista: "Huomaatteko, millä tavoin Inari asioita käsittelee? Ottaa miehen roolin ja siitä turvan."

Metataso kulkee mukana, ja kertoja on usein kenties kiusaannuttavankin tietoinen itsestään.

Ruumiinkokemukset kattavat kaiken. Paljain käsin on verenmakuinen kasvukertomus.

Totisuus tuntuu: lähes 350-sivuisessa teoksessa ei ole mitään epäolennaista, ei hetkeksi kerrontaa keventäviä juonellisia sivupolkuja tai -henkilöitä. Toisaalta juuri se tekee paketista tiukan, harkitun.

Anja Kaurasen klassikkoesikoisessa Sonja O. kävi täällä (1981) teoksen 16-vuotias päähenkilö mainitsee itsensä niin kiihkeäksi, että aurinkokin "kiersi minun pilluni ympäri".

Tammimaalla taivaankappaleita liikuttelee kohtu. Naiminen on nyt palautettu perusfunktioonsa: se on hedelmöittämistä, ei hauskanpitoa. Virva haluaa pakkomielteisesti lapsen, pikkusisko Inari ei moisesta välittäisi - ja tulee silti raskaaksi.

Edeltävät sukupolvet hoitavat hommat aviovuoteessa lasta niin ikään hartaasti haluten; heinäpellossa uteliaisuuttaan kellistyneet tietysti kammoavat ajatusta.

Tammimaa pysyy teemassaan johdonmukaisesti, horjumatta. Tässä on vakavaotsaisesti kyse kuukautisverestä, sen valumisesta tai tyrehtymisestä, ei - onneksi - enää vähääkään naisen orgasmista.

Kieli on omanormistoista uudissanailua, jonka poljento muistuttaa Mikko Rimmisen tarinaniskentää. Tammimaa tekee sen näin: "Inari väpäjää kohti yhtätoista, lounastauon lauhaa keskeytystä tästä sähkönsinisestä unesta, kun Virpi Kiuru työntää chanelvitoskynnellään silmälasit nenänvartta otsaluuhun asti ja hurskauttaa kurkustaan määräävän ysköksen hänen takanaan."

Tekijän kiistaton kielellinen lahjakkuus välittyisi vähemmälläkin vaivannäöllä. Hiprakassa "hapustellaan", ja toisaalla lastenvaunut "työnnälletään" ylämäkeen. Ihan aina ei aukea. Synnytyssairaalasta palaavaa äitiä odottaa kotona "kemakka" mies.

Tammimaan keskiössä seisovat "halun tyttäret", tämän päivän kolmikymppiset, jotka kuvittelevat kaiken olevan korjattavissa ja järjestettävissä parhain päin.

Miehetkin lähetetään kernaasti ja kyynelittä matkoihinsa naisten omien tavoitteiden - ei ammatillisten, vaan puhtaasti biologisten - tieltä. Näin mustavalkoista maailmankuvaa on mahdotonta ostaa.

Tekijän kerrontatekninen taituruus kuitenkin liudentaa juonen pateettiset paikat ihan armollisesti.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi