Avaruudessakin myrskyää

Aurinkotuuli havaittiin vasta satelliittikuvista

 Syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1859 Englannin Kuninkaallisen tähtitieteellisen seuran sihteeri Richard Carrington heijasti Auringon kuvan lasilevylle tavanomaisia havaintojaan varten.

Hän laati piirrosta poikkeuksellisen suuresta auringonpilkusta, kymmenen kertaa maapallon kokoisesta tummasta läiskästä Auringon pinnalla.

Kello 11.15 työ keskeytyi. Kirkas valokaari leimahti pilkun päälle ja loisti viitisen minuuttia ennen hiipumistaan.

Seuraavana päivänä Helsingin magneettisessa observatoriossa mittarit iskivät tappiin. Magneettikentän häiriöt olivat niin rajuja, etteivät viisitoista vuotta hyvin toimineet laitteet kyenneet niitä rekisteröimään. Yöllä kirkkaat revontulet levittäytyivät tropiikkiin asti.

Magneettiset häiriöt havaittiin myös Lontoossa. Carringtonin esimies Balfour Stewart arveli, että ne johtuivat Carringtonin edellisenä päivänä havaitsemasta roihusta. Carrington oli varovaisempi: syy-yhteyden todistamiseen tarvittaisiin useampia havaintoja.

Yhteydet Auringon roihupurkausten ja Maassa havaittavien magneettisten häiriöiden välillä alkoivat toden teolla selvitä vasta avaruusaikana.

Satelliittihavaintojen avulla löydettiin aurinkotuuli eli Auringon avaruuteen puhaltamien hiukkasten virta ja opittiin ymmärtämään, kuinka aurinkotuulen puuskat ravistelevat Maan magneettikenttää.

Carringtonin aikana rajuimman magneettisen hirmumyrskyn ainoat näkyvät vaikutukset olivat komeat revontulet sekä lankalennätinverkon toimimattomuus. Viime vuosikymmeninä pienemmätkin magneettiset myrskyt ovat aiheuttaneet laajoja sähkökatkoja, häirinneet vakavasti radioliikennettä erityisesti napa-alueilla ja tuhonneet satelliitteja.

Teknisten järjestelmien häiriöalttius on lisännyt kiinnostusta Maan lähiavaruuden sähköisiin ja magneettisiin ilmiöihin. Kun pitkien perinteiden perustutkimusala sai käytännön sovelluksia, sen markkinointitermiksi keksittiin 1990-luvun alussa nimi avaruussää.

Suomessa Helsingin magneettisesta observatoriosta on kehittynyt Ilmatieteen laitos, joka jatkaa avaruussääilmiöiden tutkimista muun muassa magneettikenttämittauksin ja revontulihavainnoin. Sen tutkimuspäällikkö Heikki Nevanlinna on nyt kirjoittanut aiheesta ensimmäisen suomenkielisen tietokirjan. Avaruussää - Auringosta tuulee on asiantuntijan perusteellinen mutta varsin yleistajuinen katsaus laajaan aiheeseen. Tekstistä vyöryvän yksityiskohtaisen tiedon määrä ja tarkkuus hengästyttää välillä, mutta kieli on silti sujuvaa. Konstailemattoman asiallista, johdonmukaisesti etenevää kerrontaa on ilo lukea.

Kuvitukseen on kirjassa panostettu esimerkillisesti. Erityisen kiitoksen ansaitsevat monet selkeät kaaviot ja kuvaajat, jotka havainnollistavat tilastollisia riippuvuuksia sekä havaintoaineistojen aikasarjoja.

Auringonpilkkujen ja roihupurkausten, Maan magneettikentän ja ilmakehän jälkeen Nevanlinna esittelee hieman luettelomaisesti avaruussään haittavaikutuksia ihmisille ja teknisille järjestelmille.

Lopuksi oman lyhyehkön lukunsa saavat avaruussään mahdolliset yhteydet maanpäälliseen säähän ja ilmastonmuutokseen. Viileän objektiivinen ote säilyy myös tässä kuumassa aiheessa: Nevanlinna ei sorru oman tieteenalansa merkityksen liioitteluun.

Auringon aktiivisuuden vaihteluilla on vaikutusta ilmaston pitkän ajan muutoksiin, mutta viime vuosikymmenten rajun lämpenemisen syy ei löydy avaruudesta.

Keskeiset termit selittävä sanasto täydentää teoksen.

Kirjoittaja on tutkija Ilmatieteen laitoksessa.

Helsingin Sanomat | hs.tiede@sanoma.fi