Bulevardin Learin viimeiset sanat

Mauno Saaren Haavikko-kirja on eloisaa historiaa, mutta jatkaa riitaa kirjailijan pojan kanssa

Tahatonta, varmasti. Mauno Saaren Haavikko-nimisen miehen viimeisiä jaksoja lukiessa kaksituhatluvun aikatason alta kuultaa neljäsataa vuotta vanhempi pohjateksti.

Nyt en puhu Shakespearen Myrskystä, jonka väistyvään Prosperoon Paavo Haavikko omaelämäkertansa toisessa osassa samasti itsensä.

Tarkoitan kuningas Learia, raivokohtauksiin saakka äkkipikaista ja oikullista vanhaa ruhtinasta, joka panee lähipiirinsä kilpailemaan rakkauden ja ystävyyden osoituksista.

Ei se ihan kirjaimellisesti mene, mutta mitä muuta voi ajatella kirjan ympärillä käydystä ja sen sivuillakin jatkuvasta absurdista taistelusta.

Kenellä on oikeus neron muistoihin ja sanoihin, kuka saa käydä sairaalassa katsomassa kuolevaa, mutta pitkään terävänä säilynyttä potilasta, jonka oman tahdon muut pyrkivät omimaan? Saako hän kertoa elämästään niin kuin itse sen koki, vai niin kuin toiset olisivat halunneet hänen sen kokeneen, tai eläneen?

Onko oikein uhrata julkisuudelle kaksikin edesmennyttä rakastettua, oma ja toisen vaimo? Saako kirjan tekijä kirjoittaa kohteensa perhetragedioista, ensimmäisen vaimon kohtalokkaasta uintiretkestä ja tyttären itsetuhoisesta elämästä ja tapaturmaisesta kuolemasta, vaikka kohde itse niistä haluaakin kertoa?

Kirja syntyi, Otava hävisi. Haavikko-niminen mies on parhaimmillaan hyvin kirjoitettua, vetävää journalistista proosaa ja haavikkomaisen koukuttavaa aforistiikkaa.

Eikä sovi unohtaa, että kirjan julkaisemiseen liittyi tärkeitä symbolisia arvoja Haavikon oman tahdon täyttämisestä julkaisunvapauden puolustamiseen kaikkein ahtaimpia tekijänoikeuden tulkintoja vastaan.

Mutta jos kirjan hinnaksi tuli Paavo Haavikon teosten uudelleenjulkaisuoikeuksien menetys, Haavikko-niminen mies punnitaan köykäisemmäksi.

Saaren kirja on journalistinen lähikuva, ei elämäkerta lähdeviitteineen ja hakemistoineen.

Tulos on elämäkerrallisena muotokuvanakin enimmäkseen loistava, mutta loppua kohti myös tuskastuttava. Aivan niin lähelle ei tarvitsisi zoomata, ja lukija joutuu tahtomattaan osallistumaan Saaren ja Heikki Haavikon konfliktiin. Sen alku jää epäselväksi, mutta Heikki Haavikko ilmeisesti kokee isänsä Saarelta ja tämän lääkärivaimolta saaman huolenpidon tunkeiluna.

Silti: Saaren kuvaus illasta Marian sairaalan päivystyksessä on kafkamainen. Mutta niin on myös hänen kertomansa erilaisten lupa- ja kieltopaperien allekirjoituttamisesta lähes sokealla potilaalla.

Kirjan loistavinta antia ovat paikalla olleiden erillisistä haastatteluista koostetut tuokiokuvat. Haavikko-niminen mies on tavattoman eloisaa henkilö- ja kulttuurihistoriaa, ja se kertoo yhtä ja toista aiemmin kertomatta jäänyttäkin.

Riemastuttavin on jälkeenpäin koottu kuvaus Otavan ja Haavikon sovintolounaalta, joka päätti 24 vuotta (1983-2007) kestäneen "kodittomuuden", kuten Haavikko Otavasta lähtöään tulkitsi. Kohtaus on liikuttava ja haavikkomaisen ironinen.

Oklahoman Neustadt-palkinnon juhlallisuuksista 1983 lukiessa alkaa jostain syystä pelätä kirjailijan isännilleen tuoman arvokkaan lasimaljakon puolesta - Haavikon tiedettiin rikkovan esineitä puhelimista Laila Pullisen veistoksiin, kun ärsytyskynnys ylittyi.

Malja säilyi ehjänä, ehkä siksi, että isäntä Ivar Ivask keksi Haavikon muodon mustuessa täyttää maljakon hyvällä konjakilla ja ehdottaa yleistä kierrosta.

Maan etevimmäksi - usein myös hämärimmäksi - mainitun runoilijan palkkaaminen oman kustantajansa pelastajaksi on Suomen yrityshistorian legendaarisimpia kertomuksia.

Otava oli vuonna 1968 pohjalukemissa ja yhtiön tilintarkastaja valmisteli salaa yrityskaappausta Yhdyspankin tuella. Maksuihin olisi pitänyt pyytää lykkäystä, mutta rahaa ei riittänyt postimaksuihin.

"Konkurssi oli jo tuulikaapissa", Haavikko kertoi Saarelle.

Saari maalailee, miten johtokunnan jäseneksi nimitetty "autistinen" Haavikko vilkaisi taseliuskoja ja määritteli sillä silmäyksellä yhtiön tilanteen, heikkoudet ja vahvuudet. Heikkouksiin kuului erityisesti Yhtyneet Kuvalehdet, jossa Haavikko pani tuulemaan.

Siinä tuuletuksessa lehtitaloon tuli Mauno Saari, josta sittemmin tuli Haavikon luottomies myös Art House -kustantamon hallitukseen.

Haavikko tahtoi Saaren kirjoittavan hänen elämästään "niin että kaikki kerrotaan", sievistelemättä.

Saari valitsi kirjoitustekniikan, jossa haastattelijan ja haastateltavan dialogi "liukuu" Haavikon puheeksi. Haastattelut tehtiin enimmäkseen muistiin merkiten, nauhoituksia on Saaren mukaan vähän.

Haavikon kirkkailla aforismeilla vain on ryöppyinä toistuessaan taipumus hämärtää ja vielä kerran hämärtää tekstiä. Tässäpä paradoksi, jollaisia Haavikko rakasti!

Rasittavimmillaan teoksen kohde tosiaan muistuttaa tuulisella nummella harhailevaa sekavasti mumisevaa - ja niin nautittavasti nurin käännettyjä viisauksia lausuvaa - vanhaa Learia.

Tytär on kironnut ja poika kulkee perässä paiskoen viimeisiä avoinna olevia ovia kiinni.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi