Dokumenttifilmit saivat vihdoin kelpo dokumentin

Ilkka Kippolan ja Jari Sedergrenin kirja on rohkeasti ensimmäinen yleisesitys dokumenttielokuvista

Pitkien näytelmäelokuvien ulkopuolelle jää leveä kirjo muunlaista elokuvaa: dokumentteja, uutiselokuvia, lyhytelokuvia.

Elokuvan alkuhämärässä lajityyppien rajaus ei ollut lainkaan tarkasti täsmentynyt edes näytelmäfilmien ja dokumenttien välillä, selvittää Ilkka Kippolan ja Jari Sedergrenin laatima Dokumentin ytimessä -teos.

Edes sanaa "elokuva" ei ollut kehitetty ennen 1920-luvun loppua, vaikka elokuvia oli näytetty Suomessakin jo 1800-luvun viimeisestä vuosikymmenestä asti. Noin vuodesta 1907 teattereiden mainonnassa alettiin nimittää tiettyjä elokuvia "todellisuuskuviksi". Dokumentin ytimessä on ensimmäinen yritys kattavaksi katsaukseksi kotimaiseen dokumenttihistoriaan 1904-1944. Se saattaa tuntua yllättävältä, mutta aihepiiri ei taivu haltuun urakoimatta.

Nyt saatua kirjaakin on edeltänyt tekijöiden elokuva-arkistoon eli Kavaan vuosien ajan annostelema samannimisten erikoisnäytösten sarja. Hienon hienoja esityksiä on tähän mennessä syntynyt Orion-teatteriin puolensataa erilaista. Marraskuussa jälleen lisää.

Aihepiiri on haastava kuvituksellisestikin. Sekalaisista dokumenteistahan ei ole valokuvautettu pitkien näytelmällisten leffojen tyyppisiä mainoskuvia. Kirjassa asia on ratkaistu skannaamalla vaivalla elokuvien yksittäisiä filmiruutuja. Kuvatoimitus on Markku Marttilan.

Palkintona menetelmästä on, että sotia edeltävän kotimaisen dokumentin suurimpien sankareiden Heikki Ahon ja Björn Soldanin kuvallinen ajattelu välittyy parhaimmillaan lähes kymmenen kuvan sommitelmalla ( Suomen puu- ja paperiteollisuus, 1930).

Kuvasommitelma pystyy osoittamaan, miten kirjailija Juhani Ahon poikien Aho & Soldan -yhtiö tavoitteli tiukoin rajauksin ja montaasein ajan edistyksellisintä kansainvälistä filmikieltä. Tavoite täyttyi menestyksellisesti. Vaikutteet saksalaiselta Walter Ruttmannilta ja Neuvosto-Venäjältä terävöityivät edelleen samasta materiaalista leikatussa parikymmenminuuttisessa puuelokuvassa Vauhtia - Tempo (1934).

Filmi pakkaa sähäkästi metsävarojen reitin metsureiden käsistä jalostamoihin ja vientiin ja edelleen kiertokulun alkuun, istutuksiin. Juuri tänä päivänä kirpaisee rajusti, että teollisuuselokuvan orkestraalisin klassikko esitteli ylpeästi maailmalle paperitehtaita - samoja, jotka nyt ovat pistämässä lappuja luukulle.

Täyspitkä Suomen puu- ja paperiteollisuus on säilynyt vain lyhennettynä. Tutkimuksen tiedollisiin oivalluksiin kuuluu, että meillä tehtiin varhain huomattavasti miellettyä isompi valikoima kokoillan dokumentteja.

1930-luvun alussa luotu veronalennusjärjestelmä oli kaksiteräinen miekka. Näyttämällä alkukuvana lyhyen dokumentin sai näytelmäelokuvan leimaveroon viiden prosentin alennuksen. Veronalennus piristi tuottajia panostamaan lyhytelokuviin tosissaan.

Samalla kuitenkin kasapäin aiempia teoksia katosi ainiaaksi, sillä suoraan niiden negatiiveista saatettiin leikata esimerkiksi useita kymmenminuuttisia "uusia" lyhäreitä.

Kukapa ei tahtoisi nähdä ehjänä suomalaisen maaesittelyn, joka kokosi kierroksillaan legendaarisesti kuusi miljoonaa katsojaa? Saavutukseen pystyi ulkoasiainministeriön Suomi-Filmillä teettämä elokuva Finlandia ( Erkki Karu, 1922).

Aihettaan varmaotteisesti luotaavat Kippola ja Sedergren tekevät tuoreita johtopäätöksiä myös uutiselokuvien kehityskaaresta. Tarkoitetaan nykyisten tv-uutisten esi-isiä valkokankaalla. Muutama yhtiö yritti turhaan lyödä läpi uutiskoosteita jo 1914. Päänavaaja tuotti Helsingin päiväntapahtumia ja Viikon kuvia. Kilpailijan uutismakasiinin nimi oli Lyyran viikkolehti.

Uutiset piti kuitenkin saada nopeammin projektoreihin ja äänifilminä. Vasta niinkin vakava ulkoinen tekijä kuin talvisodan uhka syksyllä 1939 vakiinnutti säännölliset uutiselokuvat. Propagandistisille sota-ajan katsauksille antoi tunnistettavan äänenpainon niitä suunnitellut ja selostanut Topo Leistelä.

Huolettomampina aikoina, vuonna 1935, Leistelä oli veistellyt leffateattereiden alkukuvakäytännöstä työnantajansa lehdessä Suomi-Filmin Uutisaitassa: "Nämä pienet täytekuvat, etupalat, ovat kuin sandwichit hyvien päivällisten yhteydessä."

Esiin nousee myös Eino Mäkinen, kaskenpolton, pontikankeiton ja muun kansatieteen järjestelmällinen tallentaja 1930-luvulla.

Juuri kansatieteellisen elokuvan osiossa riittää lyönti- ja nimivirheitä. Muualtakin huomaa nopeasti kustannustoimittajan ajatusten huidelleen kaukana. Ei se pysty pilaamaan teoksen sanottavaa - antaapa vain viimeistelemättömän vaikutelman. Dokumenttiduon työ ei pääty mahdolliseen korjattuun painokseen, vaan sotien jälkeistä poleemisempaa kautta käsittelevä kakkoskirja on tekeillä.

Alleviivaamatonta huumoriakin Dokumentin ytimessä -ykkösestä löytyy. Kenties ensimmäinen elokuvataltio Suomen kamaralta oli Nikolainkadun koulun koulunuorisoa välitunnilla (1904).

Alalle uskaltautuneiden pioneerifirmojen yleisin aihe oli varmuudella Helsingin vappuhulina! Siitä tehtiin pieniä elokuvia joka vuosi ja useamman tuottamon voimalla.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi