EU:n henkeä haistelemassa

Nuoret ja vanhat eurokriitikot kokosivat ahdistavan ja raskaan mutta kiinnostavan kirjan

H anna Kuuselan ja Otto Bruunin toimittama eurokriittinen kirja on ahdistava lukukokemus, jos ei pane jossain vaiheessa suodatinta päälle.

Kytkin oman suodattimeni päälle jo kirjan alkupuolella. Tuli tunne, että tämän minä olen kokenut ennenkin. 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa ilmestyi runsaasti Eurooppa-aiheisia kirjoja, jotka saattoi karkeasti jakaa kahteen ryhmään.

Yhden ryhmän kirjoissa ounasteltiin lähes maailmanloppua tai ainakin suuria vitsauksia, jos Länsi-Euroopan yhdentyminen etenisi siihen kiireiseen tahtiin, jota silloisen Euroopan yhteisön johtajat kaavailivat.

Suomen tunnetuimpia euroskeptikkoja olivat muiden muassa Erkki Tuomoja, Heidi Hautala, Paavo Väyrynen ja monet muut, jotka sitten myöhemmin ovat tehneet näyttävän uran Suomen ja Euroopan unionin eri tehtävissä.

Toisen ryhmän kirjoissa lupailtiin lähes eurooppalaista paratiisia, jos Suomi ja suomalaiset ymmärtäisivät lähteä mukaan Länsi-Euroopan yhdentymiseen. Niiden kirjoittajat eivät ole menestyneet EU:n tehtävissä yhtä hyvin kuin euroskeptikot, mutta ei heilläkään huonosti ole mennyt.

Molempien pahimmat pelot tai suurimmat unelmat ovat jääneet toteutumatta. Paratiisi on EU:sta kaukana, mutta yhdentyminen ei kuitenkaan ole johtanut maailmanloppuun tai muihin suuriin katastrofeihin.

Yhdentyneessä Euroopassa on säilynyt paljon niitä vanhan, jakautuneen Euroopan vikoja, ja tullut paljon uusia. Siinä mielessä voi sanoa, ettei Hanna Kuuselan ja Otto Bruunin toimittaman kirjan nimi Euroopasta ei mitään uutta? pitäisi paikkansa ilman kysymysmerkkiäkin.

Kirja on ahdistavuuden lisäksi raskas ja kuitenkin kiinnostava yhdentoista samanhenkisen kirjoittajan kooste. Heidät voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään: yhdet ovat iäkkäitä Eurooppa-tutkijoita, kuten Thomas Wallgren ja saksalainen Frieder Otto Wolf, ja toiset nuoria tutkijoita, kuten 30-vuotias Kari Karppinen, joka kirjoittaa siitä, pelastaako viestintä eurooppalaisen demokratian.

Karppinen arvostelee vallanpitäjien (Euroopan unionin toimielimet) ja valtamedian toimintaa. Se on helppoa, koska vallanpitäjien toiminnassa on paljon puutteita. Hyvä havainto on myös se, että Eurooppaan ei ole syntynyt perinteiset rajat ylittävää yhteistä uutta mediaa.

Media toimii edelleen vankasti kansallisella pohjalla. Karppinen arvioi, että eurooppalaiset kansalaisliikkeet ja niiden ympärille syntyneet verkostot pystyvät ylittämään kansalliset rajat. Näin varmasti on. Tämä kirja on hyvä esimerkki verkoston toiminnasta.

Artikkelin tekee kiinnostavaksi se, että hän rohkenee arvostella eurokriittisten vaihtoehtoliikkeitten toimintaa.

Eri puolilla Eurooppaa on paljon erilaisia liikkeitä, joiden ääntä ei ole pystytty kokoamaan. "Ilman laajempaa poliittista asiayhteyttä tai yhteistä julkisuutta moniäänisyys latistuu kakofoniaksi, jolla ei ole mitään yhteyttä demokraattiseen päätöksentekoon", hän kirjoittaa.

Karppinen nostaa esille myös sen tosiasian, että erilaiset poliittiset intressit ja erillisryhmät lisääntyvät koko ajan ja muistuttaa, että "päätöksenteon areenat eivät voi lisääntyä loputtomasti".

Kari Karppinen pelkistää "eurooppalaisen julkisuuden" käsitteen ympärillä käydyn keskustelun näin: "Tulisiko julkisuuden tehtäväksi ymmärtää poliittisen päätöksenteon rationalisoiminen tai sen saattaminen sijoiltaan, erilaisten vastarinnan muotojen tarjoaminen ja poliittisen yhdenmukaisuuden kyseenalaistaminen?"

Rohkenen ennustaa, että toimiva malli löytyy jostain keskivaiheilta. EU:n instituutiot joutuvat uudistumaan ja mukautumaan kritiikkiin, jos demokratiaa ja avoimuutta halutaan todella lisätä. Eri puolilla Eurooppaa kuplivat vaihtoehtoliikkeet joutuvat rakentamaan yhteisen sateenvarjon, joka yhdistäisi niiden toimintaa eurooppalaiseksi voimaksi. Käyttökelpoinen vaihtoehto on sekin, että vaihtoehtovoimat valtaavat vanhoja puolueita.

Puoluejohtajat ovat hölmöjä, jos eivät yritä kalastella esimerkiksi tämän kirjan nuorta väkeä riveihinsä. Jos kutsuhuutoja kuuluu, niihin kannattaa vastata aikailematta.

Thomas Wallgrenilta kesti viidenkymmenen vuoden kynnyksellä löytää oma poliittinen kotinsa Sdp:stä. Nuorten älyköiden ei kannata odottaa niin kauan.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi