Edes Nobelin palkinto ei koitunut eduksi

Jukka Mallinen kirjoitti hienon kertomuksen venäläisen runouden suuresta yksinäisestä.

Ilman Jukka Mallisen käännöksiä suomalaisella lukijalla ei olisi juuri aavistusta venäläisestä postmodernista proosasta tai runoudesta. Mutta Joseph Brodsky on Mallisellekin jotain muuta kuin neuvostokulttuurille ja sen jämille irvailevat vladimirsorokinit, jevgenipopovit ja viktorjerofejevit.

Suomentajan ote venäläisen runouden suureen yksinäiseen on kunnioittava, kuunteleva ja paikoin harraskin. Mallinen on uskollinen epätasaiselle tyylilleen ja Brodskynkin runoudesta kumpuavalle korkean veisun ja kilahtavan slangin yhdistelmälle.

Niinpä moskan laulajaksi itseään tituleerannut Brodsky "ihastutti jengiä dissaamalla neuvostovallan", ja Lenin ja Stalin ovat "Venäjän historian terminaattoreita".

Piti lukija tyylivaihteluista tai ei, Mallinen on kirjoittanut hienon kertomuksen hiljaisesta, arrogantista ja ääntään etsivästä leningradilaisrunoilijasta, jonka kotimaa hylkäsi ja joka joutui etsimään runoilijuutensa uudestaan amerikkalaisessa kulttuurissa. Toimitustyötä kustantaja olisi kyllä voinut tehdä tarkemmin. Seisahdus erämaassa kertoo yksilön kamppailusta ensin sietämätöntä järjestelmää ja sitten käsittämätöntä ympäristöä kohtaan.

Brodsky kasvoi Leningradissa vääräaikaisena modernistina, joka koki jatkavansa ja jatkoikin suoraan venäläisen hopeakauden suuruuksien, kuten Osip Mandelštamin, Anna Ahmatovan ja Marina Tsvetajevan runouden perinnettä. Hän oli vinossa ajallisesti, mikä vaikeutti hänen teostensa vastaanottoa myöhäissosialismin Neuvostoliitossa.

Sitten myöhemmin hän oli vääräaikainen myös suhteessa postmodernismiin, jota ei itse tahtonut hyväksyä.

Vaikka Mallisen kirjan luvut ovat esseenomaisia kuvauksia, hän luotaa kattavasti Brodskyn lapsuutta ja kasvuympäristöä tämän omien teosten ja joidenkin muistelmien ja tutkimusten avulla.

Pietarin kaupungin antama klassillinen kasvatus nousee tärkeäksi, mutta se sekoittuu 50-luvun jazz-huumaan: Clifford Brown, Django Reinhardt ja Charlie Parker auttoivat vieraantumaan neuvostojärjestelmästä siinä missä Tarzan New Yorkissa.

Brodskyn kohtalo Neuvostoliitossa - pidätys, oikeudenkäynti ja vankeus Arkangelissa 1964, sitten maastakarkotus vuonna 1972 - on venäläisen kulttuurin karvaita episodeja.

Amerikkaan Brodsky ajautui lopulta miltei kielitaidottomana, mutta yhteinen kieli kirjallisten tovereiden kanssa auttoi. Kollegat veivät Brodskya piireihin, hän päätyi opettamaan yliopistoihin.

Mallinen kuvaa Brodskyn vieraantuneisuutta ja kaipuuta, erityisesti etäisyyttä vanhempiin, jotka jäivät Leningradiin eivätkä koskaan enää tavanneet poikaansa lukuisista yrityksistä ja vetoomuksista huolimatta.

Nobelin odotus ja odotusten täyttyminen lopulta 1987 on kutkuttava draama Brodskyn elämäkerrassa, mutta ei sekään näytä koituneen runoilijan eduksi. Nobel osui sopivasti perestroikan kanssa samaan aikaan, ja palkitulla runoilijalla oli pian ympärillään paljon ahneita maanmiehiä.

Entiset kaverit ja näiden tuttavat odottivat palveluksia, suosituksia, asuntoa tai rahaa. Menneisyyden haamut ja alituiset vaateet uuvuttivat sydänsairasta Brodskya.

Mallisen kirjassa on hienoja itsenäisiä esseitä, kuten odottamaton rinnastus Brodskyn ja Bob Dylanin välillä. Yllättävät yhtäläisyydet houkuttelevat jatkamaan ajatusleikkiä.

Toinen, lyyrisempi essee on kuvaus tyhjyydestä ja sen tulkinnoista Brodskyn runoudessa. Tukeutuen muun muassa Mihail Lotmanin ajatuksiin Brodskysta ja tuonpuoleisesta Mallinen johdattaa runoilijan sisäiseen tyhjyyteen ja samalla hänen elämässään ammottavaan Leningradiin, paikkaamattomaan reikään runoilijan elämäntilassa.

Suomalaista lukijaa kiinnostavat kuvaukset Brodskyn Suomi-yhteyksistä, joita Mallinen sirottelee taiten henkilökohtaisiksi lähikuvauksiksi elämäkerrallisen yleiskuvan lomaan ja jatkoksi.

Erityinen juonne oli Brodskyn vierailu Helsingissä 1995, vain puoli vuotta ennen kuolemaa. Se osui samaan aikaan kuin iso tieteellinen konferenssi "Modernismi ja postmodernismi venäläisessä kirjallisuudessa". Helsingissä oli samaan aikaan joukko pietarilaisia kirjailijoita ja tutkijoita, ja kohtaaminen oli täynnä sähköä.

Kaiken kaikkiaan Helsinki oli järkytys Brodskylle Pietarin kaltaisuudessaan, mutta hän oli löytänyt Venetsiasta itselleen kiitollisemman kaksoisolennon ja korvikkeen menetetylle kotikaupungille.

Ehkä pakkomielle hakea Pietarille kaksoisolentoja kaikista maailman metropoleista olikin hänen lohtunsa.

Kirjoittaja on venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin dosentti Helsingin yliopistossa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi