Ei eläimiä, vain ihmisiä

Anu Silfverberg luotaa ihmisyyttä myös eläinten avulla.

Jos novellikokoelman nimi on He eivät olleet eläimiä, alkaa heti ajatella eläimiä. Onneksi näin on ollut myös tekijän eli Anu Silfverbergin laita.

Eläimen tai heikomman huomioon ottaminen valaisee kokonaisuuden moraalisella pohjavireellä silloinkin, kun eläimet eivät ole pääosassa. Ja usein eivät ole: Silfverbergin kymmenen novellin sarjassa tarkastellaan nähdäkseni asetelmia, joissa jollakulla on mahdollisuus tehdä toiselle väärin. Toisin sanoen varsin arkipäiväisiä asetelmia.

Ei ole tietenkään tavatonta tarttua eläinaiheeseen tästä näkökulmasta. Väittäisin jopa, että suomalaisessa kirjallisuudessa eläimiin on suhtauduttu poikkeuksellisella myötämielellä juuri siksi, ettei altavastaajan asema ole meille vieras. Veikko Huovisen kertomukset, kuten Paneelikeskustelu navetassa, tulevat tietysti heti mieleen niin eläinten aseman kuin valtasuhteiden luotaamisen osalta. Vaikka Silfverberg ei ole Huovisen tapaan humoristi - hän viljelee yllättävän vähän huumoria - on hänkin hempeimmillään eläinkuntaa kuvatessaan.

Kokoelman helmessä, Emakkohäkki-novellissa on kohtia, joissa eläimen kokemus välittyy mielestäni niin hyvin kuin se ihmisen kuvittelemana on mahdollista.

Novellissa raskaana oleva Anni näkee lehdessä tiineen emakon, eikä saa näkyä mielestään, vaan lähtee sikatilalle sitä tapaamaan. Novellin edetessä Anni samastuu emakkoon aina vain enemmän. Hän pääsee sisään sikalaan, asettuu nelinkontin tyhjään emakkohäkkiin sikasiskon naapuriin ja näkee vain kaistaleen käytävää, letkut ja kalterit, koko ankeuden.

Eläimen hiljainen ilme ei myöhemminkään häviä Annin mielestä. Kotimatkalla hän voi vain toivoa emakolle kuolemaa ja sitä ennen unia, jotka eivät ole "nykyisyyden peili, vaan pinta joka tuo kuvat vuosisatojen takaa, veren ja kudosten kantamana: heinikossa tuulee, hengitys on tiheä ihoa vasten ja kaiken yllä kaartuu lavea taivas."

Niin, mikä erottaa ihmisen eläimestä? Sentimentaalisuus?

Silfverberg on merkityksellisten hetkien oivallinen ikuistaja, syvään suuntautunut havainnoija, mutta jossain novelleissa ote herpoaa, eikä lukijan mielenkiinto aina jaksa pysyä yllä.

Dialogit, jotka usein kuvaavat jotakin ohimenevää merkityksellisten yksityiskohtien sijaan, ovat hänelle tässä mielessä hankalimmat. Niissä konkretisoituu myös vaikeus saada arkipäiväinen kohtaaminen tyylikkääseen, mutta uskottavaan muotoon.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi