Ei kaikkia kirjoja tarvitse lukea

Nimeni on Saska, enkä ole lukenut James Joycen Odysseusta.

Olen kyllä keskustellut kirjasta montakin kertaa, mutta paljon alkua pidemmälle en ole jaksanut sitä kahlata.

Enkä ole muuten Volter Kilven Alastalon saliakaan, näillä sivuilla joskus kaikkien aikojen parhaaksi äänestettyä suomalaista romaania.

Ja Pohjantähdestä olen lukenut vain kaksi osaa, kun minulle selvisi vasta myöhemmin, että kolmaskin olisi ollut.

Vuosia tunsin paljastumisen pelkoa, kun seurassa puhuttiin näistä tai monista muista kirjoista, joita en ollut lukenut. Nyökyttelin tietäväisen näköisenä, hymähdin jotain epämääräistä ja yritin johdatella keskustelun tukevammalle maaperälle.

Sitten tajusin, että niinhän kaikki tekevät. Kukaan ei ole lukenut kaikkia kirjoja, joista joutuu keskustelemaan.

Tyypillisessä kirjallisuuskeskustelussa kaksi ihmistä väittelee kiihkeästi kirjasta, josta toinen on lukenut takakannen ja toinen lehtiarvostelun.

Tuoreessa kirjassa Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut ranskalainen Pierre Bayard tarjoaa apua kirjahäpeästä kärsiville.

Alkuun kirjoittaja tietysti tunnustaa omat syntinsä. Bayard ilmoittaa, ettei juurikaan pidä lukemisesta, eikä hänellä ole edes aikaa siihen. Se taas aiheuttaa tiettyjä hankaluuksia, koska hän sattuu olemaan ammatiltaan kirjallisuuden professori.

Ylivoimaista se ei kuitenkaan ole, sillä Bayardin mukaan kirjan sisältö on oikeastaan sivuasia kirjoista puhuttaessa. Kaikki kuitenkin muistavat kirjat eri tavalla, eivätkä todella paljon lukevat välttämättä muista niistä mitään. Kokkarikeskustelun kannalta on siis melko samantekevää, perustuvatko tiedon rääpäleet todelliseen lukemiseen vai muualta kuultuun.

Lukemattomuudesta selviää helposti, jos osaa sijoittaa kirjan ja kirjailijan kirjallisuuden kartalle. Bayard viittaa Robert Musilin kirjan Mies vailla ominaisuuksia pääkirjastonhoitajaan, joka varoi visusti koskaan avaamasta yhtäkään kirjaa, jottei menettäisi kokonaisnäkemystään.

Alaviitteissä Bayard ilmoittaa oman suhteensa puheena oleviin kirjoihin: Musilin kirja saa viitteen SK ja EK++, mikä tarkoittaa, että Bayard on selaillut kirjaa, kuullut siitä puhuttavan ja suosittelee sitä lämpimästi.

Moni muu kirja joutuu tyytymään kirjaimiin TK eli tuntematon kirja, mikä ei mitenkään estä professoria esittelemästä niitäkin perusteellisesti.

Esikuvakseen lukemattomuudessa Bayard kohottaa aikansa johtavan kirjallisuuskriitikon Paul Valéryn, joka aloitti muistokirjoituksena Marcel Proustille: "Vaikka tunnen tuskin ainoatakaan osaa Marcel Proustin suuresta teoksesta ja jopa kirjailijan ammatti on minusta melko käsittämätön, tiedän kuitenkin varsin hyvin sen vähän perusteella minkä olen joutanut Kadonnutta aikaa etsimässä -teosta lukemaan.."

Lukija odottaa tietysti selkeitä vinkkejä siitä, miten selviytyä lukemattomuudesta. Niitäkin Bayard kirjallisten esseidensä lomaan ripottelee, mutta muistiin kannattaa kirjoittaa vain yksi: Älä ikinä analysoi kirjaa sen kirjoittajalle, lämmin kehu riittää!

Tärkein ohje onkin syvemmällä: lukijoiden tulisi vapautua lukemattomuuden häpeästä. "Jotta voisimme ilman häpeää puhua lukematta jääneistä kirjoista, meidän tulisikin vapautua siitä perheen ja kouluinstituution meille välittämästä ja tuputtamasta painostavasta mielikuvasta, että olisi olemassa aukotonta kulttuurintuntemusta."

Bayard on myös psykoanalyytikko, joten freudilainen vapaussanoma kaikuu esseiden taustalla. Hän vertaa lukemista seksiin ja rahaan: kaikista kolmesta ihmisiä on vaikea saada puhumaan totta.

Tekopyhyydestä vapautuminen lisää nautintoa, lukemiseenkin.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi