Ei mitä tahansa roskaa Pulp fictionin määrittely pakenee lukijaa

Q

uentin Tarantinon elokuva teki käsitteen "pulp fiction" tunnetuksi uusillekin sukupolville. Termi on alun perin tarkoittanut vain tietyntyyppisten lukemistolehtien sivuilla tiettynä aikana - 1900-luvun alkupuoliskolla 50-luvulle saakka - ilmestynyttä kirjallisuutta, mutta se ei ole estänyt sitä, että sanalla tarkoitetaan nykyään mitä tahansa roskakirjaa tai -elokuvaa.

Melkein kaikki vähänkin suttuinen on pulpia - niin 70-luvun blaksploitaatioleffat kuin

Mauri Sariolan romaanitkin. Sekaannus vaivaannuttaa lähinnä vain joitain asiaan fakkiutuneesti suhtautuvia.

Amerikkalaisen

Lee Serverin

Encyclopedia of Pulp Fiction Writers ei asiaa kauheasti auta. Aiemmin aiheesta katselukirjoja tehnyt Server on koonnut aakkoselliseen hakuteokseensa yli kaksisataa kirjailijaa, jotka hänen mielestään täyttävät pulp-kirjailijan tunnusmerkit.

Kirjan alkusanat alkavat selvästi jonkinlaisella määrittelyllä: "Sensaationhakuisen kirjallisuuden historia on pitkä."

Jos kyse todellakin on vain sensaationhakuisuudesta, niin silloin kirjan kannessakin komeilevat

Jackie Collins ja

Ian Fleming puolustavat paikkaansa. Naisille tarkoitetut pikkutuhmat romanttiset fantasiat ja miehille suunnatut pienesti tuhmat ja isosti väkivaltaiset fantasiat kuuluvatkin tietysti pulp-vaikutteiseen kirjallisuuteen. Mutta ovatko ne pulpia, sitä on jo vaikeampi sanoa.

Serverin kirjan miellyttävin, mutta välillä jopa harmittavin ominaisuus on sen laajuus. Kirjoittaja ei ole kyennyt rajaamaan aineistoaan kovin jäntevällä tavalla. Hän hyppii lajityypistä toiseen - mukana on dekkareita, kauhua, scifiä, seksiä, romantiikkaa, länkkäreitä. Joskus toivoo, että Server olisi jaksanut tarkemmin keskittyä johonkin lajityyppiin. Kovin kiinnostavaa sanottavaa hänellä ei ole monestakaan lännenkirjailijasta.

Server toteaa lisäksi, että hän on koettanut jättää vähemmälle käsittelylle ne kirjailijat, joista on muualla jo kirjoitettu paljon. Silti mukana ovat

Raymond Chandler,

Dashiell Hammett,

H. P. Lovecraft ja monet muut. Pois ovat kuitenkin jääneet monet 50-luvun pokkaritehtailijat, sellaiset kuin

Gil Brewer ja

Day Keene, joita ei ole vielä hyväksytty edes dekkareiden kaanoniin.

Välillä on vaikea pitää perusteltuna sitä, että Server esittelee

Jeffrey Archerin ja

Barbara Cartlandin tapaisia bestseller-senttareita - varsinkin kun hakusanoista voi arvella, että Server ei ole näiden teoksia sen kummemmin lukenut.

Parhaimmillaan Serverin kirja on, kun hän esittelee seksikirjojen senttareita. Monet hauskat hakusanat kertovat pariisilaisen Olympia Pressin kirjailijoista, mm.

Maxwell Kentonista (eli

Terry Southernista ja

Mason Hoffenbergistä,

Candyn kirjoittajista) ja beat-legenda

Alexander Trocchista, joka rahoitti huumeensa seksikirjoilla 50-luvun puolivälissä.

Miellyttävää on se, että Server on ottanut mukaan monia sellaisia kirjailijoita, joita hän on itse haastatellut. Alkujaan Socialist Call -lehden päätoimittajana 1930-luvulla aloittanut Bruno Fischer ja yleensä satunnaisilla maininnoilla sivuutettu, häikäisevän

Valkotakkisen tappajan (1956) tekijä

Tedd Thomey ovat tällaisia.

Mutta vastausta kysymykseen "mitä on pulp fiction" kirjasta ei saa. Jos se on sekä

Mary Roberts Rinehartin nyyhkiviä jännäreitä että

Don Pendletonin raivoisia, mutta rasittavia Mack Bolan -pokkareita, niin kysymys on varmaan vailla perusteita.

Juri Nummelin

Joskus toivoo, että kirjoittaja olisi jaksanut tarkemmin keskittyä johonkin

lajityyppiin

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi