Eläinkunta edustaa kulttuurin alkua

Kulttuuri on luonnon tuote, Antero Järvinen todistelee

Antero Järvinen on pitkän linjan zoohumanisti. Hän on eläintieteen dosentti, ansioitunut kenttäbiologi ja Kilpisjärven tutkimusaseman pitkäaikainen johtaja. Mutta ennen kaikkea hänet tunnetaan eläimiä koskevan perinteen harrastajana ja tietokirjailijana. Linnut liitävi sanoja , alaotsikoltaan "romanttinen tietokirja suomalaisesta lintuperinteestä" ilmestyi vuosikymmen sitten. Sitä ovat seuranneet mm. Maakuntalinnut sekä käärmeperinnettä ja -mytologiaa esittelevä Jumalattaresta paholaiseksi .

Uudessa kirjassaan Järvinen on ottanut laajemman haasteen kuin aikaisemmissa. Sen aiheena on oikeastaan maailman eläinperinne kokonaisuudessaan, joskin tekijä sanoo keskittyvänsä pääosin nisäkkäisiin sekä eurooppalaiseen ja lähi-idän kulttuuripiiriin.

Karhujen ja susien, hirvien ja peurojen, hiirten ja rottien ohella ei tosin ole unohdettu lintuja, matelijoita, kaloja ja hyönteisiä, jopa hämähäkkejä, ja tavan takaa kertomus karkaa myös Euroopan ulkopuolisiin kulttuureihin.

Alaotsikko Humanistin eläinkirja on hyvin perusteltu - tarkoittipa se sitten humanistin laatimaa tai humanistille laadittua eläinkirjaa - ja koko kirjan nimenäkin se olisi ollut iskevämpi kuin hiukan mitäänsanomaton Ihmiset ja eläimet , varsinkin kun kirjan harvinaisen sekavasta kannesta on vaikea hahmottaa sen enempää kirjan nimeä kuin tekijää, alaotsikosta puhumattakaan.

Järvisen aihepiiri

on laaja, oikeastaan rannattoman laaja. Pelkkä teemojen luettelo antaa siitä käsitystä: Henkimaailma, Saaliinjano, Yhteiselo, Kaunotaide, Vihanpito.

Järvinen toteaa itse esipuheessaan, että tällaisen teoksen laatija joutuu luovimaan pinnallisuuden ja perusteellisuuden välillä. "Ensin mainittu tympäisee kirjoittajaa, jälkimmäinen uuvuttaa lukijaa."

Riittävä perusteellisuus olisi vaatinut kokonaisen kirjasarjan, oikean ensyklopedian, ja yhden tai useamman vuosikymmenen työn. Nyt tiettyä pinnallisuutta ei voi välttää.

Kuitenkin myyttejä, uskomuksia ja historiallisia tarinoita ja muuta vastaavaa vyörytetään väliin esiin sellaisella vauhdilla, että jos lukija ei aivan uuvu, hän ainakin hengästyy.

Palkinnokseen lukija saa runsaat määrät uutta tietoa ja ennen kaikkea käsityksen siitä, miten keskeisessä asemassa eläinten ja yleensäkin luonnon maailma on ollut kaikkina aikoina lähes kaikissa inhimillisissä kulttuureissa, uusinta tieteellis-teknistä sivilisaatiota ehkä lukuun ottamatta.

"Ehkä me elämme

jo niin etäällä luonnosta, että kulttuurimme juuria ei ole pidetty itsestään selvyytenä", Järvinen huomauttaa.

Jos näin on laita, vika on myös historian ja kulttuurin tutkijoiden ja heidän esimerkiksi koululaisille maailmasta luomansa kuvan. Toisaalta sitä mukaa kuin moderni ympäristötietoisuus on kasvanut, myös ekohistorian merkitys on kasvanut. Tähän saumaan soveltuu myös Järvisen kirja, joka liikkuu juuri ekohistorian ja kulttuurihistorian kiehtovalla rajaseudulla. Kulttuurihistorian kurssikirjaksi se olisi omiaan.

Järvinen katsoo tärkeimmäksi sanomakseen sen, että "kulttuuri on luonnon tuote" eikä itsestään syntynyt henkisyyden puhdas helkähdys tai taivaasta tipahtanut tekstiviesti.

Joku muu on ilmaissut suunnilleen saman toteamalla, että ihminen on kulttuuria luova eläinlaji - ilmestyihän toistakymmentä vuotta sitten jopa ihmistutkimuksen biologiaa käsitellyt kirja nimeltä Kulttuurieläin , joka pääsi Tieto-Finlandia-kisassa loppukilpailuun asti.

Kenties Järvinen sittenkin yliarvioi biologisen perustan unohtamisen kulttuurissamme; ainakin täällä Suomessa tiedostettaneen vielä aika hyvin muidenkin eläinten kuin kissojen ja koirien olemassaolo. Mutta kieltämättä eläinten merkityksestä on tärkeää muistuttaa, sillä itsestäänselvyyksiä luonnon ja kulttuurin suhteet eivät suinkaan ole.

"Minulle

luonnontutkimus on puoliksi tiedettä, puoliksi taidetta", Antero Järvinen toteaa.

Varsinaisesta luonnontutkimuksesta en ehkä menisi näin sanomaan, mutta Järvisen kirjaa tuo lause luonnehtii mainiosti. Vaatimattomasti hän arvelee, että näin laajasta kirjasta löytyy varmasti epätarkkuuksia, puutteita ja virheitä. Niitähän löytyy, jopa turhanaikaisiakin, mutta kokonaisuutta ne eivät liiemmälti häiritse.

Jos joku innostuu hankkimaan jostain aiheesta lisää tietoa, satojen kirjallisuusviitteiden joukosta jokainen löytää itselleen sopivaa luettavaa.

Anto Leikola

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi