"Elämää minä kaipaan" Juice Leskisen viimeiset runot tilittävät, uhmaavat ja koskettavat

kirjat

Maaliskuussa 1982, neljännesvuosisata sitten, arvioin tässä lehdessä neljä Johanna-kustantamon rock-tekstikokoelmaa. Niistä ansiokkain oli kaikessa epätasaisuudessaankin

Juice Leskisen edellisenä vuonna julkaistu

Sanoja.

Vertasin Leskistä varhaisempaan tamperelaismestariin

Lauri Viitaan tavalla, jonka yhä allekirjoitan: "Sekä Viita että Leskinen sotivat parhaimmillaan huumorin ja satiirin asein yksityistä pientä ihmistä rusentavaa esivaltaa, yhteiskuntamyllyä, poliitikkoja ja muita päällepäsmäreitä, kirkkolaitosta, tekopyhyyttä ja kyynisyyttä vastaan."

Kiittelin kummankin taitoa pintakorean teorian ja surkean todellisuuden rakojen osoittamisessa. Lopuksi kirjoitin: "Perinteisemmän keskeislyriikan saroilla ja monissa balladeissaan Leskinen on tuottanut monta uutta klassikkoa, jotka pätevät itsellisinä teksteinäkin taipaleellaan elämän juoksuhaudoista ties minne Suomen runottareen."

Ennustukseni toteutui, myös

Suomen Runottaren 1990 julkaistun uuden laitoksen osalta - eikä pelkästään siksi, että olin itse yksi sen toimittajista.

Antologiaan poimittiin omaankin nuoruuteeni kuulunut surumielisen kaunis

Syksyn sävel sekä yksi näyte 1989 ilmestyneestä toisesta varsinaisesta runokokoelmasta

Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin.

Viime syksynä 56-vuotiaana kuollut Juice Leskinen ehti kaiken muun tuotteliaisuutensa ohessa julkaista puolen tusinaa runokokoelmaa, joiden menestyksekästä sarjaa täydentää nyt postuumina ilmestyvä

Kosket.

Laulujen tekijänä ja omaäänisenä esittäjänä Juice Leskinen on ansaitusti nostettu kansakunnan kaapin päälle, mutta hänen runokokoelmansa ovat olleet hankalammin kehuttavissa. Aina hän kuitenkin oli paitsi hyvin itsetietoinen myös kulttuuritietoinen runoilija, tradition kantaja.

Leskisen runot ovat muodoltaan yleensä säkeiksi jaettua mieteproosaa, enemmän tai vähemmän alakuloisia huomioita elämästä tai satiirisemmin napakoita heittoja yhä aivottomammasta maailmanmenosta. Löysähköä pakinointia ja kertakäyttövitsejäkin löytyy, toisaalta myös verbaalisia täysosumia ja havahduttavia läheisyyden tai yksinäisyyden kuvia.

Kaikki siis hyvin, ota tai jätä, mutta tietty yksioikoisuus, kehittelyn tai sävyjen puute sekä lopultakin varsin kapea ilmaisurekisteri vähentävät usein runojen tehoa. Se mikä kuultuna on ehkä nokkelaa voi luettuna ollakin tylsää.

On outo paradoksi, että verbaalivirtuoosina tunnetun Leskisen runokokoelmat ovat välillä melko puisevaa luettavaa. Arvelen kohteliaasti, ettei niitä ole aina julkaistu niinkään suomalaisen lyriikan kuin Juicen lukuisia harrastajia silmällä pitäen - tavallisille tallaajille kustantamon kynnys olisi ollut korkeampi.

Hyviä yksittäisiä runoja ja mieltä liikuttavia oivalluksia löytyy kuitenkin pitkin matkaa, ja varsinkin

Äeti (1994) on nimeään myöten sympaattinen ja vahva. Se päättyy hauskasti monimielisiin säkeisiin: "runo on valmis / saa tulla pyyhkimään."

Jonkin verran pyyhkimisen varaa olisi myös viimeisessä kokoelmassa.

Kosket jatkaa edeltäjiensä linjaa niin vahvuuksissa kuin heikkouksissakin, mutta saa eräänlaisena testamenttina myös riipaisevaa painokkuutta.

Satu Koskimies kertoo esipuheessaan, että Juice Leskinen suunnitteli kirjaa pitkään ja jatkoi runojen kirjoittamista niin kauan kuin voimat sallivat.

Vaikea sairaus, voimien hupeneminen ja potilaaksi eli pompoteltavaksi joutuminen synnyttävät kiukkuisesti sanelevan runosarjan

Lääketieteen opintopäivät. Jalatkin pettävät, mutta ei ironiantaju: "Sairaalassa voi vain kirjoittaa runoja / Vain sairaalassa voi kirjoittaa runoja / Sairaalassa voi kirjoittaa vain runoja."

Arvokkainta siihen myllyyn joutuneelle on oma sinnikkyys: "eikä minulla ole varaa muuhun kuin itseluottamukseen / jota tomumajalla ei ole / mutta henkisellä jääräpäällä, tahdonvoimaisella, / elämänhaluisella / olennolla on."

Valoa ja kipinää kirjaan luovat myös aistivoimaiset rakkausrunot ja yhteisen matkan muistelut. Väkevästi käy ilmi, ettei kokoelman nimi viittaa niinkään Tammerkoskeen tai Juankoskeen vaan sinuun ja koskettamiseen.

Omakohtaisen tilinteon ja luopumisen tuntojen vastapainoksi nousee kertakaikkisen viehättävä osasto

Mummo on ottanut päivätansseista vaarin.

Sen sitkeästi eläväiset päähenkilöt, todelliset Suomen runottaret, "säteilevät vielä valoa / pahaista / ilta-aurinkoa voimakkaammin / eivät he luovu vaikka aurinko tervattaisiin / ja käännettäisiin off". Tässä sarjassa Juice Leskinen on lyyrikkona parhaimmillaan.

Mutta päällimmäiseksi jääköön kokoelman ensimmäinen teksti:

"Elämää minä kaipaan / jokaista päivää, jokaista unetonta yötä / kaikkea mitä sain aikaan / ja sitäkin mitä jäi tekemättä / ne unelmat elävät yhä / ja tihkuvat voimaa aina tuoreina / mitään en vaihtaisi / mitään en kadu / mutta kaipaan lapsen elämää / kaipaan nuorta elämää / keski-ikäistä ja ikääntyvää elämää / se kaikki minulla on / minä olen viisikymmentäkuusivuotias / kakara / jolla on neljä lasta."

Ne unelmat elävät.

Hannu Kankaanpää

Kirjoittaja on runoilija.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi