Eliitin naisten selviytymisstrategioita

Margaret Atwood kertoo surmaajasta nimeltä historia

Sähköposti on tuonut viestin yliopiston naistieteellisestä luentosarjasta. Yhden luennon nimi jää heti silmiin: Eliitin naisten selviytymisstrategiat . Juuri sitä Margaret Atwood käsittelee uudessa Booker-palkintoromaanissaan.

Näkökulma on tietysti kanadalainen ja ajanjakso - 1900-luku - historiallisesti verraten lyhyt ja tuore. Kaksi sisarusta, Iris ja Laura, syntyvät vuosisadan vaihteessa nappitehtailijan pojantyttäriksi ja aikuistuvat läpi kahden sodan.

Jälkimmäisen päätyttyä Laura ajaa autolla sillalta jokeen. Hänestä tulee postuumisti kirjailija, jonka nimeen vielä 1990-luvunkin tytöt vannovat. Onnettomasti rakastuneet vievät hänen haudalleen kukkia.

Kertoja on silti Iris. Hänen kauttaan tulevat meille julki sekä kahden eliittinaisen typistetyt elämät että kohuromaani, jossa nainen ja mies kohtaavat salaa, rakastavat kiihkeästi ja sepittävät toisilleen sheherazademaista tieteistarinaa.

Kaikki ei tietenkään ole näin yksinkertaista: vuosisadan historia, kahden naisen elämät, vähän sisaruskateutta.

Päinvastoin. Monikerroksisuudessa ja vähittäisissä paljastuksissa piilee Atwoodin taito. Tarinaltaan romaani on tavanomainen, sen voima on lukijan yllättämisessä ja pitkään patoutuneiden tunteiden purkauksissa. Sokea surmaaja alkaa kiinnostaa hitaasti. Lopussa tuntuu siltä, ettei sivuja saa käännetyksi tarpeeksi nopeasti.

Tätä tukee myös kieli. Vaikka Atwood muuttaa tyyliä lievästi historian edetessä, hän käyttää kieltä koko ajan äärimmäisen tarkasti, lakonisesti ja epäosoittelevasti. Suomentaja on hyvin mukana juonessa.

Tarinan tavallisuudella

tarkoitan lähinnä juuri niitä eliitin naisten selviytymisstrategioita. Ensimmäinen maailmansota kääntää tehtailijaperheen elämän nurin niskoin - Atwoodin kuviot ja johtopäätökset ovat hyvin samanlaiset kuin Carola Sandbackan Ellen Llewellynissa .

Toinen kanadalaisteoskin tulee mieleen: vuoden vanha Ann-Marie MacDonaldin Armon yö . Siinäkin nimenomaan ensimmäinen maailmansota on niin ravistava kokemus, että se nostaa ihmisissä pahuuden esiin. Niin siinä kuin tässäkin romaanissa se purkautuu seksuaalisena väkivaltana.

Lauran ja Irisin turvattu elämä murtuu, kun isä tulee särkyneenä rintamalta. Sitten kuolee äiti. Kukaan ei oikein tiedä, mihin tyttöjä pitäisi kasvattaa. La belle epoque on poissa, eikä emansipaatio vielä yllä yläluokan naisiin.

Maailma politisoituu laman myötä, köyhien ja rikkaiden välit kärjistyvät, ja uusi sota tekee jo tuloaan. Kun nappitehdas hiipuu, Iris menee hädissään naimisiin isomman tehtailijan kanssa, joka nielaisee mielellään sekä sukufirman että sievät sisarukset.

Irisin selviytymisstrategia tuntuu oikealta mutta on tietysti väärä; aikaa myöten hän menettää sisarensa, rakastettunsa, lapsensa. Laura taas yrittää kapinoida, vaikkei hänellä olekaan edellytyksiä. Hän on liian viaton tähän maailmaan eikä osaa luopua rehellisyydestään, vaikka se vie hänet mielisairaalaan ja kuolemaan.

Laura tuntuu

pitkään kirjan mielenkiintoiselta ja salaperäiseltä henkilöltä, mutta loppujen lopuksi hän on vain luojan yksinkertainen, ehkä oikeastikin jälkeenjäänyt. Todellinen voimahahmo on Iris.

Hän on kertoja, siis kirjailijan alter ego. Hänen tehtävänsä on merkitä muistiin se, miten 1900-luku ihmisiä kohteli. Hän myös uskaltaa rakastaa ja kantaa sen kovat seuraukset.

Irisin tarinassa käydään kursorisesti läpi Kanadan taloudellista kasvua, sen hintaa, suhteita natsi-Saksaan ja sodan syihin. Nappitehtaan agitaattorista, jota Iris ja Laura piilottelevat kartanon ullakolla, tulee avain siihen oivallukseen, ettei maailmassa olekaan yhtä jumalallista järjestystä, jonka mukaan yhdet tekevät toisten puolesta kaiken työn.

Tytöt ovat tosin pohtineet tätä jo aiemminkin: onhan taloudenhoitaja Reenie heille enemmän kuin äiti ja isä yhteensä. Ja silti hänen on pysyttävä keittiössä.

Kun vuosisata lähenee loppuaan, hengissä on enää Iris. Lauran surmasivat täyttymättömät unelmat, agitaattorin vei sota. Kuolemat eivät ole suoraan kenenkään syytä - korkeintaan niistä voi syyttää historiaa, sokeaa surmaajaa, jonka käänteitä kukaan ei osaa ikinä etukäteen ennustaa.

Jäljelle jää vain tarinoita, joita kirjailijat - kuten Iris - merkitsevät muistiin. Yksi eliitin naisten selviytymisstrategia sekin, on ollut kautta historian.

Vaikka ovat elossa, kirjailijat eivät tietenkään ole sen onnellisempia kuin kuolleet, eikä sekään ole varmaa, auttavatko tarinat ketään. Vanha Iris katsoo televisiota, näkee Balkanin, tulvat, ihmisten silmissä yhä paistavan nälän ja ahneuden.

Juuri siitä on kyse: "Tappio, murhe, epätoivo ja kaipaus ajavat tarinaa eteenpäin sen mutkittelevalla tiellä", Atwood kirjoittaa. "Haluamme tietää kaikesta huolimatta, vaikka joutuisimme silpomaan itsemme, työntämään kätemme tuleen saadaksemme tietää."

Suvi Ahola

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi