Eliitit suojelevat kansan moraalia pahalta tiedolta

Kansalle on tarjottu kautta aikojen yhteiskuntarauhaa tukevia illuusioita

  Miguel de Unamuno kertoo romaanissaan Pyhän miehen uhri papista, joka menetti uskonsa, mutta jatkoi saarnaamista, koska halusi varjella seurakuntalaisiaan kauhealta totuudelta. Vielä nykyäänkin teologeilta odotetaan usein pidättyvyyttä uskontoa koskevan tiedon jakamisessa seurakuntalaisille.

Sosiologi Janne Kivivuori osoittaa kirjassaan, että itse asiassa kaiken tiedon ja totuuden on läpi koko länsimaisen kulttuurihistorian uskottu olevan "kansalle" vaarallista. Kansalle on tarjottava hyödyllisiä illuusioita, jotta yhteiskuntajärjestys ja moraali eivät järkkyisi.

Kansan vastakohdaksi Kivivuori asettaa epämääräisen "kulttuurieliitin", jolla hän tarkoittanee lähinnä tutkijoita (muita kuin luonnontieteilijöitä), kirjailijoita, poliitikkoja ja kirkkojen edustajia.

Kirjan keskeinen oivallus on, että moraalisen käyttäytymisen on varsin laajasti uskottu perustuvan niihin teoreettisiin todellisuuden luonnetta koskeviin uskomuksiin, joita ihmisillä on. Siksi yhteiskuntamoraalin ylläpitämiseksi on huolehdittava, että kansa uskoo vallitseviin myytteihin eikä saa käsiinsä vaarallista totuutta.

Erityisen vaaralliseksi on koettu luonnontieteellinen tieto, viime aikoina varsinkin genetiikkaan, evoluutioteoriaan ja aivotutkimukseen liittyvä.

Sen on väitetty romuttavan uskon vapaaseen tahtoon, eettiseen vastuuseen ja ihmiselämän arvoon. Luonnontiede tekee ihmisestä tahdottoman zombien, hirveän biologisen koneen.

Kivivuori antaa ymmärtää, että teoreettisten uskomusten rooli käyttäytymisen säätelyssä on tosiasiassa paljon vaatimattomampi. Spontaanien intuitioiden roolia voisi tässä korostaa vielä enemmänkin. Tietoisilla uskomuksilla pyritään ennemminkin perustelemaan ja oikeuttamaan jo tehtyjä valintoja, kuten Kivivuorikin esimerkein osoittaa.

Toiseksi Kivivuori painottaa sitä, että väitteet luonnontieteen vaarallisuudesta perustuvat paljolti kulttuurieliitin pelkoon oman aseman menettämisestä teollis-kapitalistisen eliitin voimistuessa. Tässäkin lienee paljon perää, joskin moni voi jäädä kaipaamaan syvempää analyysia ja tarkempia perusteluja.

Kivivuori keskittyy väitteiden retorisen muodon tarkasteluun, pyrkimättä varsinaisesti osoittamaan tieteenvastaisten tosiasiaväitteiden horjuvuutta.

Olisi ehkä ollut myös kiinnostavaa osoittaa, että moraalinen kritiikki voitaisiin yhtä hyvin suunnata kulttuurintutkimukseen kuin luonnontieteisiin.

Miten esimerkiksi kulttuurieliitin syöttämään myyttiin uskova kansanihminen olisi jotenkin vähemmän tahdoton zombie kuin luonnontieteellisesti asioita tarkasteleva? Vai onko vapaa tahtokin vain yksi eliitin kansalle tarjoama hyödyllinen illuusio?

Kivivuoren kolmannen huomion mukaan hyödyllisiä illuusioita kansalle tarjonnut eliitti on kuitenkin kaiken aikaa valittanut kansan käytöksen moraalittomuutta. Oikeat uskomukset eivät siis todellakaan takaa moraalia.

Toisaalta moraalisuus ei välttämättä edellytä mitään tiettyä uskomusperustaa. Kivivuori havainnollistaa tätä Albert Camusin Rutto-romaanin ateistilääkärillä, joka yritti pelastaa sairastuneita ja ajatteli taistelevansa luontoa vastaan samalla käsittäen sen juuri sellaiseksi kuin se oli. Maailmaakin on helpompi parantaa, kun hyväksytään, että jotkin asiat ovat totta ja toiset eivät.

Olen Kivivuoren pääväitteistä varsin samaa mieltä ja pidän kirjaa tärkeänä keskustelupuheenvuorona. Tutkimuksessa aiheeseen olisi syytä porautua vielä syvemmälle.

Kansan ja eliitin yksinkertainen vastakkainasettelu saattaa estää näkemästä tärkeitä eroja niin erilaisten eliittien kuin "kansan" käsitteen eri merkitysten välillä.

Toiseksi emme joudu valitsemaan niinkään totuuden ja illuusion välillä kuin erilaisten informaationkäsittelytapojen välillä. Reflektiivinen tieteellinen ajattelu ei ole mahdollista tai edes mielekästä kaikissa arkielämän yhteyksissä. Se joka esimerkiksi odottaa puolisoltaan tieteellistä todistusta rakkaudesta, saa varautua odottamaan pitkään.

Korostaisinkin voimakkaammin sitä, että tieteellinen totuus ei aina ole arkielämän kannalta relevanttia. Tästä ei silti seuraa, että tiede olisi vaarallista. Sillä on oma itsenäinen merkityksensä kuten esimerkiksi taiteella.

Kulttuurieliitti, joka kritisoi luonnontieteitä niiden oletettujen yhteiskunnallisten seurausten perusteella, vetää näin samalla koko arkisen elämän kirjon tieteen piiriin. Näin syntyy asiantuntijakulttuuri, jossa ihmisiltä riistetään vastuu omasta elämästään juuri siten kuin oli pelätty luonnontieteiden tekevän.

Perhelehden palstanpitäjä tai median päivystävä dosentti tietää aina sinua paremmin, mitä pitää syödä tai miten kasvattaa lapset, koska hän tuntee uusimmat villitykset.

Ongelma ei johdu tieteen harjoittamisesta, vaan sen mielivaltaisesta soveltamisesta. Tässä luonnontieteet eivät ole muita syyllisempiä. Antropologian klassikoista löytyy esimerkiksi paljon jyrkempiä "persoonankieltäjiä" kuin konsanaan aivotutkimuksesta.

Persoonan redusoimista kulttuuriin on vain pidetty parempana kuin sen redusoimista aivotoimintaan. Kuitenkin se on mahdollistanut totalitaristiset opit ihmisen loputtomasta muokattavuudesta kollektivistisiin ideologioihin.

"Me luomme ihmisluonnon sellaiseksi kuin haluamme", valtion agentti O'Brien huomautti kiduttamalleen Winstonille George Orwellin romaanissa Vuonna 1984. Tietämättömyys oli kansalta vaadittu hyve tässäkin kulttuurissa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.tiede@sanoma.fi