Empatian oppitunti Alice Munron tapaan Kreikka ja antiikki rikastuttavat erinomaisten novellien maailmaa

kirjat

Kanadan kirjallisuudesta kun puhutaan, tulevat loistavat naiskirjailijat ennen pitkää esiin. Heihin kuuluu ainakin

Margaret Atwood, sen tietää jokamieskin, jos lukee.

Alice Munro (s.1931) ei ole yhtä kuuluisa, vaikka on yhtä hyvä.

Itse asiassa

Jonathan Franzen listasi The New York Timesissa arvioidessaan

Karkulaista syitä siihen, miksi Munron maine ei vieläkään ole suoraan verrannollinen hänen erinomaisuutensa kanssa. Puolivallattomassa listassaan Franzen sohaisi myös Ruotsin akatemiaa, joka tuntuu olevan sitä mieltä, että kanadalaiset ja novellien kirjoittajat ovat jo niittäneet riittämiin Nobeleita.

Tärkeämpää ja todempaa kuin tämä Franzenin kahdeksassa syyssä oli se, ettei Munro kirjoita mediaan menevistä aiheista, vaan ihmisistä, mikä meille ihmisille on pieni aihe.

Karkulaisenkin novellien nimet kertovat Munron vähäeleisistä aiheenvalinnoista, vaikka voivat olla suuria sanoja, kuten

Intohimo.

Mutta kun Munron sattuu löytämään, hänestä yleensä pitää. Suomeksi Munron teoksia on nyt julkaistu kuusi.

Munro on siis ennen kaikkea novellisti. Koossa on kymmenen novellikokoelmaa ja yksi romaani.

Edellä mainittu Franzen päätyi arviossaan siihen, ettei kirjoittanut

Karkulaisesta nimeksikään. Se kun on hänestä niin hyvä, ettei puhuminen kannattanut: lainaus ei tekisi oikeutta, eikä sisältöselostus.

Oikeutta tai ei, raapaistakoon tässä muutamien novellien sisältöjä. Avausnovelli

Karkulainen on jo aloituspaikkansa vuoksi tärkeä. Se kuvaa Carlaa ja Clarkia, jotka ovat naimisissa mutteivät onnellisia, koska Clark on väkivaltainen.

Carla on jo yhteen kertaan karannut kotoaan, kun karkasi naimisiin, ja karkaa avioliitostaankin naapurirouvan tuella, mutta palaa takaisin. Carlan toimiin vertautuu lemmikkivuohen katoaminen ja paluu, ja se, että mies lopulta surmaa sen.

Lukija on hyvä ja lukee itse.

Kokoelman nimi ei sovi pelkästään avausnovelliin. Oikeastaan kaikissa kahdeksassa novellissa paetaan jotakin, jos ei muuta niin itseään.

Kolmessa novellissa on sama päähenkilö, Juliet. Paetessaan siintävää opettajanuraansa hän löytää Romeonsa, kalastaja Ericin. Heille syntyy lapsi, jonka nimeksi annetaan Penelope. Juliet on opiskellut klassisia kieliä, joten nimi ei ole sattuma häneltä kuten ei hänet keksineeltä kirjailijaltakaan.

Novellien Penelope ei kuitenkaan vartuttuaan odota ketään maailman meriltä niin kuin

Odysseian Penelope. Aviomiehen kuoltua Juliet jää yksin, kun Penelope menee sen siliän tien, katoaa uskonnollisen lahkon kelkkaan. Juliet ehtii vielä suosituksi tv-kasvoksi, kulkee sen tien päähän, ja on alussa taas. Sillä niin kuin Juliet kirjassa ajattelee, televisiossa ei voi esiintyä loputtomiin: "Vaikka katsojat pitäisivät naamastasi, tulee aika jolloin he haluavat vaihtelua."

Ja niin kuin usein ihmisillä se mitä he ajattelevat toisista, kertoo heistä itsestään, ja tässä tapauksessa Julietin toiveista. Niinpä hän palaa siihen mistä lähtikin: klassisiin kieliin ja väitöskirjan kirjoittamiseen. Siinä lienee variaatio

Voltairen

Candiden päätöksestä. Tärkeintä on viljellä puutarhaansa, sivistää itseään, olla sopusoinnussa itsensä ja muiden kanssa. Mikä on helposti sanottu.

Millaisia aiheita Munro kaiken siivellä kuljettaa?

Päällimmäiseksi hahmottuu - ehkäpä kreikkalainen - ajatus siitä, ettei kohtalon oikuista koskaan tiedä. Ja etteivät ihmiset loppujen lopuksi ymmärrä toisiaan. Siitä seuraa suuttumusta ja vihaa, mitkä puolestaan ovat monien tekojen ja tekemättä jättämisten polttoainetta.

Lohdullista on se, että yksittäinen ihminen Munron kuvaamana voi vaikuttaa hyvältä ihmiseltä - niin kuin kai useimmat itsestään ajattelevat - vaikka muiden reaktiot antavat olettaa jotakin muuta.

Hieman lohdutonta on puolestaan se, mihin kertomus Julietista päättyy. Nimittäin se, ettei ihmisen kannattaisi toivoa "ansaitsematonta siunausta, spontaania anteeksiantoa".

Kreikka ja antiikki ovat harvinaisen paljon esillä

Karkulaisen tarinoissa. Klassisten aiheiden ja Julietin kiintotähtien lisäksi ensimmäisen novellin avainhahmo rouva Jamieson tulee näyttämölle Kreikasta, ja

Heliodoroksen varhainen

Aithiopika nostetaan esiin niin, etteivät yhtymäkohdat itse tarinaan jää huomaamatta.

Myös novelli

Temppuja tarjoaa kohtalon oikkuja miltei kuin antiikin tragedia, mutta sen maailma on kuitenkin shakespearelainen. Päähenkilö on nimittäin Robin-niminen nainen, joka on jäänyt elämään kahden heiveröisen sisarensa kanssa. Robin matkustaa kerran kesässä katsomaan

Shakespearen näytelmää Stratfordiin, ja nauttii yksinäisyydestään. Hän ei tunne missään oloaan niin rentoutuneeksi kuin esityksessä ventovieraiden keskellä.

Kerran matkan yksinäisyys kuitenkin rikkoutuu. Hän kohtaa miehen; mies on lähdössä, he sopivat tapaavansa vuoden päästä. Robiniin tulee uudenlaista eloa. Mutta kuinkas sitten käykään?

Kaikki päähenkilöt ovat naisia. Sillä ei oikeastaan ole merkitystä, eikä sitä tule ajatelleeksi kuin jälkikäteen. Sillä, kuten sanottu, Munro kirjoittaa ihmisistä, ja ihmiset ovat yllättävän samankaltaisia.

Siihen minusta viittaavat myös antiikin aiheiden tai shakespearemäisyyksien kuljettaminen kaiken ohella. Sanooko kirjailija siis, että ajat muuttuvat, ihminen ei?

Ei sano, vaan näyttää, että ihmisten valinnoilla on kauaskantoisia merkityksiä.

Ja jos kirjallisuudesta ylipäätään jotain voi oppia, niin Munrolta sitten: kykyä asettua toisen asemaan, empatiaa.

Janna Kantola

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi