Ennen siirtolaiset käännytettiin kristinuskoon, nyt kulttuuriin

Kari Hukkilan Kerettiläisesseet tuovat tasoja, syvyyttä ja sävyjä maahanmuutto- keskusteluun.

Kari Hukkilan kirjallinen esikoisteos, esseekokoelma Kerettiläisesseet on äärimmäisen mielenkiintoinen ja tavattoman ärsyttävä kirja.

Olen väitellyt monta päivää Hukkilaa vastaan, Hukkilan puolesta ja Hukkilaa lievästi ymmärtäen. Kerettiläisesseet sisältää kymmenkunta esseetä. Niiden teema on yksi ja sama, eikä se voisi olla ajankohtaisempi: maahanmuutto, mitä ihmiselle tapahtuu matkalla kulttuurista toiseen.

Toisin kuin useimmat ajankohtaiskeskusteluun osallistujat Hukkila myös tietää aiheestaan jotakin.

Ensiksikin, hän peilaa asioita algerialaisen ystävänsä Hafedin ja tämän kavereiden, "heikäläisten" kautta. Hukkila tutustui Notre-Damen aukiolla nuorena miehenä Hafediin. Siellä Ranskan maahanmuuttajien vihatuimmat viettivät aikaa ja valehtelivat olevansa eteläeurooppalaisia voidakseen iskeä naisia.

Toiseksi, Hukkila on perusteellisesti tutustunut pakolla kristinuskoon käännytettyjen ihmisten historiaan Välimeren alueella.

Hänen pääväittämänsä on, että sama, mikä tapahtui kristinuskoon pakkokäännyttämisenä 1500-luvulla, tapahtuu maahanmuuttajien pakkokäännyttämisenä kansallispainotteiseen "kulttuuriin" nykyään.

Mutta ettei Hukkilan lukeneisuus aivan liian kapealta näyttäisi, hän lähtee laajimmissa esseissään rakentamaan ajatuskulkua venäläisen kirjallisuuden, Dostojevskin, Tolstoin ja Brodskyn kautta.

Tätä kaikkea on todella kiinnostava lukea. Oppikoulun yläluokilla väsyttävällä kirkkohistorian tunnilla kerran tai pari mainitut konversot ja moriskot (pakkokäännytetyt juutalaiset ja maurit) heräävät eloon. Koko Espanjan keskiaika arabihistoriasta inkvisitioon, Cervantesiin, pikaroihin herää eloon.

Sellaisten ihmisten elämä, jotka ovat aina joutuneet suurten kansojen, uskontojen tai myöhemmin kansallisvaltioitten varjoon, tulee päivänvaloon Hukkilan esseissä.

Tämä on esseiden hienoin näkymä. Hukkila tuo oman reppunomadin elämyksen lisäksi uuden tietotason kansallisvaltiopainotteiseen historiaamme.

Sitten asioiden toisiin puoliin.

Hukkilan esseiden ajatuksellinen haarukka on valtava. Kaksi kokoelman painavinta esseetä Suurinkvisiittorit ja Smerdjakovin aksiooma lähtevät liikkeelle Dostojevskin Karamazovin veljeksistä.

Tunnettu romaanin legenda kertoo, kuinka suurinkvisiittori syyttää Sevillaan poikennutta Jeesusta siitä, että tämän olisi pitänyt hyväksyä erämaassa paholaisen houkutukset, suostua leipään, valtaan, rauhaan.

Syytöksestä muodostuu Hukkilan esseessä ajaton matemaattinen kaava. Sen toisella puolella ovat leipä, auktoriteetti ja järjestys, toisella puolella anarkisti Jeesus, tai myöhemmin vaikkapa hippiliike. Hukkilan mielestä nykyään tuossa etukäteen tuomitussa "häirikön" osassa ovat maahanmuuttajat.

Smerdjakovin aksioomassa Hukkila vertaa Dostojevskin romaanin äpäräveljen osaa pakkokäännytettyjen häviäjän, syntipukin, puoliväliin jäävän tilanteeseen, johon joutuvat aina myös arabitaustaiset, islaminuskoiset maahanmuuttajat.

Pienemmissä esseissään Hukkila pohtii edelleen konversojen kulttuuria, sen yhteyttä veijariromaanin syntyyn ja filosofi Spinozan konversotaustaa.

Yhteistä esseille on laaja näkymä ja pitkä todistelun ketju. Se kiehtoo kuin Dan Brown, ja panee epäilemään, onko se savijaloilla seisova jättiläinen.

Kriittisen lukijan epäilykset heräävät Hukkilan kirjan ärsyttävistä puolista.

Hukkila suhtautuu hämärissä pikkutavaroita jobbaaviin algerialaisiin ystäviinsä ihailevasti, suorastaan romantisoivasti. Hän ihailee heidän sulavia liikkeitään, luontevuuttaan ja olemustaan kuin suomalaiset kirjailijat ennen ihailivat kalevalaista kansaa. Hukkila on siis, ei kansallisromantikko vaan kansainvälisyysromantikko.

Hukkilan lähteet ovat sekaisin kuin löytökassi kirpputorilla.

Hän viittaa valtavan lähdemateriaalinsa johonkin teokseen tyyliin "kirja antanut hänelle paljon", "kirja nuhraantunut hänen repussaan". Kerettiläiselle lukijalle tulee mieleen, että kirja voi repussa nuhraantua avaamattomanakin.

No, essee on aina kysymys, joten nämä esseemäiset vapaudet Hukkilalle vielä suotakoon.

Sen sijaan on vaikeampi hyväksyä Hukkilan tapaa heitellä pinnallisia asiattomuuksia eurooppalaisesta kulttuurista.

Yhdentyvä Eurooppa tarvitsee hänen mukaansa islamin vihollisekseen. Ei tarvitse.

Hän vertaa Tanskan pilakuvamyönteisyyttä jopa Espanjan kirkon harjoittamaan konversojen vastaiseen provosointiin. Hän tekee mahdottomia rinnastuksia, uhrista syyllisen ja päinvastoin.

Kirjan nimi, Kerettiläisesseet tulee kahdesta Hukkilan lapsuusmaisemaa, Kontulaa, kuvaavasta esseestä. Ne kertovat, kuinka Hukkila jo lapsena menetti uskon kansallisen identiteetin kliseisiin.

Mutta tekikö Kontula Hukkilasta reppunomadin, nykyajan G.A. Wallinin? Se jää epäselväksi, mutta kirja on erittäin kiinnostava. Kerettiläisesseet tuovat tasoja, syvyyttä ja sävyjä maahanmuuttokeskusteluun.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi