Eno etsii elämän tarkoitusta

"Seisoin suunnilleen tässä", Kari Enqvist muistelee iltaa kaksitoista vuotta sitten.

"Pimeänä myöhäissyksyn iltana katsoin tuosta ikkunasta ulos ja näin omat kasvoni heijastuksena. Tulin ajatelleeksi, että jos kaikki on fysiikkaa, niin mikä on se minuus. Se tuntui ontolta ajatukselta."

Tästä, kodin ruokailuhuoneesta, käynnistyi fyysikon pohdiskelu ihmisestä, tietoisuudesta ja maailmasta. Se kasvoi kirjaksi Olemisen porteilla (1999).

Tieto-Finlandialla palkitusta kirjasta tuli kosmologin läpimurtoteos ja sen kirjoittajasta tieteellisen maailmankuvan virallinen puolustaja. Siitä asti Enqvistin teosten ydinsäikeenä on kulkenut yritys ymmärtää maailmaa ja kulttuuria fysiikan havaintojen pohjalta.

Fyysikko Enqvist astui Olemisen porteilla -kirjassa filosofien varpaille. Tai oikeastaan läpsi näitä poskille. Tähän tapaan:

"Olemassaoloon ei liity syvää filosofiaa. Se on pohjimmiltaan fysiikan kysymys."

"Filosofeille riittää se, miten asiat voisivat olla. Fyysikko haluaa tietää, miten asiat ovat oikeasti."

Kymmenen vuotta sen jälkeen kun hän ajoi filosofit ulos agoralta, Enqvist käy uskonnon kimppuun teoksessa Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat.

"Vähän vastentahtoisesti kirjoitin uskonnosta, mutta tuntui, että oli pakko", Enqvist sanoo.

Hän istuu olohuoneensa nojatuolilla, espressokuppi vierellään.

"Ensimmäinen ajatus, joka minulle ja varmaan suurimmalle osalle suomalaisista tulee mieleen, on, että tiede vastaa kysymykseen miten ja uskonto vastaa miksi."

Hän katsoo silmiin, hymyilee hiukan ja jatkaa. Äänessä on nyt uudenlainen narina ja sanat alkavat venyä:

"Jos sitä ei ollenkaan ota huomioon, on vähän sama kuin kirjoittaisi Suomesta mainitsematta koskaan talvea."

Tämä on Enqvistin tapa kertoa vitsikkäitä ja oivaltavia kielikuviaan. Niillä hän ottaa kuulijansa puolelleen - yhden haastattelijan tai salillisen yleisöä Helsingin kirjamessuilla.

Mutta tällaisilla vitseillä hän myös ohittaa vaikeat kysymykset. Ei hän nytkään oikeastaan vastannut, että miksi käsitellä uskontoa. Se vain kuuluu asiaan.

Enqvist kasvoi betoninharmaassa Lahdessa aika tavallisten vanhempien poikana. Sieltä hän lähti Helsinkiin yliopistoon.

1970-luvun lopulla Helsingissä opiskelleiden lahtelaisten piireissä yksi Enqvistin kavereista oli Hannu Nurmio. Siis Tuomari Nurmio.

Kun Nurmio laulaa Punainen planeetta -kappaleessaan "Eno hyvä meitä kutsuu / punainen planeetta / siellä tyttöset laulavat lalalaa", "Eno" on nimenomaan Enqvist.

Nurmio kertoi kesällä Yleisradion haastattelussa, että jo nuorena Enqvist, lempinimeltään Eno, veti mielellään päälleen vertauskuvallisen papin kaavun ja alkoi saarnata maailmankaikkeudesta.

Yleensä pitkien iltojen loppuvaiheessa.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin, Espoon omakotitalossaan, Enqvist naurahtaa muistolle ja myöntää sen pätevän vieläkin.

"Vastaan kun kysytään ja usein pitkään. Mutta päinvastoin kuin pappi, en halua käännyttää ketään."

Enqvist väitteli hiukkasfysiikasta vuonna 1983. Hän on alansa kansainvälistä huippua. Vuoden alussa hän aloittaa akatemiaprofessorina.

"Alani on teoreettinen kosmologia. Käytännössä tutkin sekuntia nuorempaa maailmankaikkeutta. Sen jälkeen mun mielenkiinto alkaa pikkuhiljaa lupsahtaa."

Enqvist tutkii kosmiseen mikroaaltosäteilyyn kätkeytyviä kaikuja alkuräjähdyksestä. Aineistoa hän saa juuri valmistuneesta CERNin hadronintörmäyttimestä sekä suoraan avaruudesta.

"Planck-satelliitti pyörii, as we speak, miljoonan kilometrin päässä maapallon yöpuolella."

Enqvistin kodissa on paljon kirjoja. Kirjahyllyissä, pinoina pöydillä, tuoleilla, lattialla. Enqvistin pariskunnan hyllyissä on niin laajalti erilaista kirjallisuutta, että ei siitä voi päätellä asukkaista juuri muuta kuin että täällä luetaan, paljon.

Tutkimus on Enqvistin varsinainen työ, mutta kirjoista me hänet tunnemme.

"Kirjani ovat tiedevalistusta ja maailmankuvan rakentamista. En haluaisi kutsua niitä filosofisiksi, etten astuisi filosofien tontille", Enqvist sanoo diplomaattisesti.

Hän on nyt paljon maltillisempi kuin kirjoituksissaan. Kirjoissaan hän tuntuu joskus ihan kaivavan verta nenästään.

"Kyllä ne ovat varmasti vähän provosoivia, tarkoituksellisestikin", hän myöntää pehmeästi.

"Täytyy muistaa, että niitä ei ole kirjoitettu filosofeille tai tutkijoille. Tarkoituksena on saavuttaa - laaja yleisö on huono sana, kun ei se nyt niin laaja ole - yleisöni, eli eläkkeellä olevat opettajattaret. Silloin täytyy kärjistää ja pelkistää."

Kärjistykset ovat Enqvistin mielestä sopivia palikoita ihmisten ajattelulle.

"Parempia kuin epämääräiseltä vaikuttava käsiteanalyysi", hän sanoo ja heittää jälleen piikin filosofeille, joiden alaa käsiteanalyysi perinteisesti on.

Kärjistyksiä Enqvist tekee myös käsitellessään uskontoa uudessa kirjassaan. Hän kirjoittaa yrittävänsä uskonnottomana ihmisenä ymmärtää uskontoa. Mutta hän ei - tietenkään - pääse uskonnon sisäpuolelle. Ulkokohtaiset havainnot, joita hän tekee, ovat rankkaa luettavaa.

Uskonnolle löytyy kaksi vertailukohtaa - virus ja skitsofrenia.

Enqvist myöntää - provokaatiota tässäkin.

"Mutta ei skitsofreniassa sinänsä ole mitään häpeämistä. Analogia uskontoon on, että meidän on mahdoton ymmärtää, miltä skitsofreenisen ihmisen tapa katsoa todellisuutta tuntuu."

Enqvist kirjoittaa, että ei uskonto hänen mielestään ole pahaa. Mutta heti sen jälkeen hän luettelee pitkän listan kaikenlaisista karmeuksista, joita ihmiset ovat uskonnon takia tehneet.

Kirja herättääkin kysymyksen, onko Enqvist nyt lopulta hyväksymässä harteilleen Suomen virallisen taistelevan ateistin viittaa. Moni sen hänelle mielellään työntäisi.

Enqvist vastaa jo kirjassa, että ei ole. Hän ei ole ateisti, vaan uskonnoton.

"Uskonnoton on termi, joka sopisi laajemmalle ihmisjoukolle. Ihmiset voisivat ajatella olevansa uskonnollisesti välinpitämättömiä, ilman että tarvitsee ajatella heitä porukkana, joka vapaaksi päästessään muuttaisi kirkot hevostalleiksi."

Enqvist ei siis kuulu vapaa-ajattelijoihin. Hän ottaa myös etäisyyttä anglosaksisen maailman kiivaaseen ateismikeskusteluun.

Suomessa ei uskontoa käytetä juuri argumenttina julkisessa keskustelussa. Siksi täällä ei ole tilausta väkevälle ateismin puheenvuorollekaan.

Enqvist kasvattaa kotonaan chilejä. Pensaat ovat suuria.

Kiinalainen viisaus sanoo, että vain puutarhanhoito on tärkeää, eikä sekään ole kovin tärkeää. Kaikki ihmisen tekeminen on fyysikon silmissä vähän samanlaista puuhaa. Tärkeää, muttei sittenkään kosmisesti kovin tärkeää.

Enqvist etsii elämän syviä merkityksiä, joita tieteellisestä maailmankuvasta monen mielestä puuttuu. Fyysikon vastaus on: ne puuttuvat siksi, että niitä ei maailmassa ole. Uskonto taas on nimenomaan yritystä löytää väkisin maailmasta tällaisia olemattomia merkityksiä.

"Atomit liikuttavat atomeita, eikä mikään muu", Enqvist sanoo. "Jos haluamme mieltä ja merkitystä, meidän pitää rakentaa ne itse. Mutta tämän voi ottaa vapauttavana ajatuksena. Se on sukua eksistentialistiselle ajattelulle. Meidät on heitetty maailmaan, ja merkitys tehdään yhdessä toisten ihmisten kanssa."

Enqvist istuu hetken hiljaa ja miettii. Sitten hän jatkaa - hymyillen, ääni naristen, sanojaan venyttäen.

"Tämä on vähän antiklimaattista. Olisi paljon hienompaa sanoa, että elämän tarkoitus on, että perjantaisin syödään kalaa."

Yhtä suurta merkitystä ei ehkä olekaan, ja juuri siinä on jotain hienoa, dramaattistakin.

"Hengettömässä maailmankaikkeudessa ihminen seisoo mustuutta vastaan. Me ollaan kavuttu jostain tuolta lämpimästä alkumerestä, ja tässä me nyt ollaan, kasvot kohti kosmosta, valmiina ja kyvykkäinä jättämään viiltomme siihen. Se on jylhän herooista."

Ihan kokonaan sanoja venyttämättä Enqvist ei tätäkään onnistu sanomaan.

Osaa Enqvist olla myös vakavissaan. Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat -teoksessa hän kirjoittaa isänsä kuolemasta ja äitinsä dementoitumisesta.

"Vanhempien kohtalo sai miettimään elämän kaarta. Mitä se voisi olla, mitä sen pitäisi olla. Tiedemiehenä sitä tulee ajatelleeksi, että mitä nämä yksittäistapaukset voisivat kertoa jostain yleisemmästä."

Enqvist kirjoittaa, kuinka hänen äitinsä menettäessään muistiaan menettää myös minuuttaan. Kuolema paljastuu fyysikon silmissä prosessiksi, joka alkaa jo kun elämme. Pysyväksi uskomamme minuus näyttäytyy ontoksi, hauraaksi.

"Tämä liittyy yleisempään maailmankuvaani, joka näkee kaikkialla fysikaalisia prosesseja, kaikki virtaa -tyylisesti. Pysyvyyden tunteen ylläpitäminen on itse asiassa se työläs asia. Ajatus tietoisuudesta muistiin perustuvana tarinana, jota koko ajan toistetaan, tuntuu hirveän luontevalta."

Tämä on se sama ajatus, jonka Enqvist oivalsi syysiltana ikkunansa ääressä kaksitoista vuotta sitten. Se, joka käynnisti hänen menestyksekkään kirjailijanuransa.

Tästä ajatuksesta, jonka hän taas ymmärsi katsoessaan äitinsä rapistumista Alzheimerin kourissa, hän voisi olla samaa mieltä niiden kritisoimiensa filosofien ja eri uskontojen mystikoiden kanssa.

Mutta ei Eno taida kummastakaan juuri perustaa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi