Epäilijän käsikirja Jan Blomstedt etsii uutta retoriikkaa vanhan kreikkalaisen viisauden jatkoksi

Suomalaiset suhtautuvat epäillen "retoriikkaan". Se ymmärretään ovelaksi ja ontoksi puhetavaksi, jolla pyritään epämääräisiin tarkoitusperiin.

Antiikin Kreikassa retoriikka oli kunniallista puhetaidetta. Se menetti käyttökelpoisuuttaan

Juhana Gutenbergin keksinnön myötä. Julkinen puhe teki kirjan myötä tilaa yksinäiselle kirjoittamiselle ja lukemiselle.

Antiikin kirjallisuuskäsitys eli kuitenkin pitkään varjoelämää, kunnes modernit tyylisuunnat avasivat kirjallisuudenlajien rajat luovan, henkisen pääoman vapaalle liikkumiselle. Lopuksi kirjailijalta riistettiin hänen auktoriteettiasemansa suhteessa lukijaan, josta tuli tulkinnan valtias.

Tapa ymmärtää kirjallisuutta on yli kahdessa vuosituhannessa radikaalisti muuttunut, ja antiikin retoriikka ei anna enää riittävän moderneja työkaluja retoriikan tutkijoille. Tarvitaan uutta retoriikkaa.

Sitä valmistelivat omalla tavallaan jo

Mihail Bahtin ja

Roland Barthes. Mutta keskustelu siitä on edelleen käynnissä. Merkittävän puheenvuoron tässä keskustelussa käyttää

Jan Blomstedt teoksessaan

Retoriikkaa epäilijöille. Hän tuo uudet käsitykset retoriikasta henkevästi suomalaisen lukijan ulottuville ja kehittelee niitä persoonallisesti eteenpäin.

Kirjallisuuden merkitykset tajutaan nyt enemmän jo olemassa olevien merkitysverkostojen vuoropuheluna ja leikkinä, intertekstuaalisuutena. Modernismin, poststrukturalismin ja postmodernismin jo vuosikymmeniä jatkuneen kirjallisuusteoreettisen keskustelun myötä aikaisemmin yksiselitteiseksi tulkittu teoksen merkitys on antanut tilaa avoimemmille tulkinnoille.

Blomstedt ymmärtää tässä hengessä retoriikan kreikkalaisia dialektikkoja dialektisemmin. Retoriikka ei voi enää olla vain kirjoittajan vaikutusta vastanottajaan vaan dialogia ja vuorovaikutusta heidän välillään. Se siirtyy vanhan retoriikan neuvoista neuvotteluihin.

Retoriikka alkaa siitä, kun kielen keinot tulevat viestinnässä kyseenalaisiksi ja kun sanottu jättää tilaa arveluille, vaihtoehtoisille merkityksille, tulkinnoille ja neuvotteluille. Antiikin retoriikassa vaikuttaneet normit ovat kuvailun ja tulkinnan suuntaimia. Mutta retoriikkaa on myös "sanojen alla" ja siellä, missä sanottua voidaan vielä täydentää.

On olemassa myös esiloogisia "arvoja" ja ennakolta vaikuttavia mielikuvia viestijästä. On olemassa ajallisia ja paikallisia emotionaalisia ja tekstuaalisia ehtoja, joiden vaikuttaessa viesti otetaan vastaan. On symbolisia ja verbaalisia rakenteita, jotka karakterisoivat tekstiä ja kytkevät sen laajempaan tekstien kokonaisuuteen.

Tämä uusretorinen ajattelu ei tunnusta, että voitaisiin piirtää selvä raja todellisuutta objektiivisesti kuvaavan merkin ja emootioihin vaikuttavan retoriikan välillä.

Juuri mikään kielenkäyttö ei Blomstedtin tulkinnan mukaan ole viatonta. Epäilevän teoksen tunnukseksi sopisi siinä siteerattu

Nietzschen ajatelma: "Totuus on metaforien, metonymioiden ja antropomorfismien liikkuva armeija."

"Objektiivinenkin totuus" on vallan- ja voimankäyttöä, jolla pyritään johonkin muuhun kuin puolueettomaan informaatioon. Tämä käsitys vaatii kriitikolta tietoisuutta kaikkien totuuksien suhteellisuudesta ja myös tehokkaita retorisia aseita, joilla taistella vallitsevia totuuksia vastaan.

Näennäisen objektiivisessa tiedonvälityksessäkin on vielä retoriikkaan kätkettyä tahtoa valtaan. Edes tieteellistä kieltä ei voi pitää puhtaana. Retoriikka ulottuu modernissa katsannossa metsojen soidinmenoihin asti. Sitä on jopa eri aistien välisessä kallomme sisäisessä keskustelussa.

Retoriikka saa Blomstedtin teoksessa paradoksaaliset ja virtuoosimaiset mittasuhteet. Kirjoittaja muistuttaa hetkittäin nuorallatanssijaa, jollei trapetsitaiteilijaa.

Reippaasti askeltavalla lukijalla on mahdollisuus katsoa ikään kuin uusien suurentavin silmälasien läpi retoriikkaan liittyvien kysymyksien kirjoa häpeämoraalista ja syyllisyysmoraalista ironiaan, metaforiin, antiteeseihin ja "litotteihin"...

Paradoksaalisesti Blomstedt lukee retoriikan piiriin myös viestinnän, jossa pyritään torjumaan liian lähelle tunkeutuvat. Terävä ja hauska on hänen karnevalistinen analyysinsä antiikin kyynikoiden "retoriikasta", jota hallitsi katuojien tuoksu, iva ja pilkka.

Dekonstruktiostakin voi tulla konstruktio. Se kelpaa erinomaisesti myös akateemiseen saivarteluun. Se estää joskus näkemästä, että on mahdollisia ja mahdottomia tulkintoja.

Kun dekonstruktio leikkii intertekstuaalisuudella, se on vaarassa unohtaa , että kirjallisuudella on vakavampiakin tehtäviä: ilmaista yhteiskunnallista ja yksilöllistä suuttumusta, mutta myös intohimoa ja rakkautta ihmiseen ja olemassaoloon. Se kertoo ehkä kaikkea muuta paremmin myös todellisuudesta ja totuudesta. Blomstedt on siitäkin tietoinen.

Blomstedt on reettori, joka käyttää antiikista periytyvien retoristen kuvioiden särkemiseen ja uuden käsitteistön rakentamiseen suostuttelua, sivistynyttä "aggressiivia", metaforia, ironiaa, ilveilyä, tuttavallista kieltä, benediktiinien ja jesuiittojen tulkintametodeja sekä työntää vielä merkityksiä sanojen alle.

Hän käyttää teoksessa koko monipuolisen retorisen arsenaalinsa kumitikarista terässäilään ja nakkikioskilla heitettyyn herjaan asti. Senkin takia hän vakuuttaa epäilijät ja kenen tahansa lukijan.

Vanhoja totuuksia voi nähtävästi horjuttaa ja uusien totuuksien puolesta voi taistella vain viisaalla lukeneisuudella, luovilla oivalluksilla ja käsitteellisellä täsmällisyydellä ja korkeatasoisella retoriikalla. Niin hyvän puhetaiteen ystävä kuin yksinäinen kirjoittaja ja lukija tarvitsevat siis marmoritaulua, johon on kirjoitettu ikuisiksi ajoiksi: kysy ja epäile!

Ei vähennä Blomstedtin teoksen arvoa, että uusi retoriikka on - aivan kuten eurooppalainen filosofia - reunamerkintöjä vanhojen kreikkalaisten viisauteen.

Tarmo Kunnas

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi