Essee vie kirjailijan eturiviin

Kotimaisten kirjailijoiden esseet Michel Houellebecqista etsivät nykykirjallisuuden arvoa.

Kotimainen essee kukoistaa. Kiinnostavia esseekirjoja ja esseistejä ilmestyy jatkuvasti. Pelkästään esseen voimin voi jo nousta nuoren kirjallisuuden eturiviin, kuten Antti Nylén on tehnyt.

Ehkä esseen nousu johtuu romaanin ja runouden liiasta eriytymisestä. Nykykirjallisuuden työnjaossa romaanit ovat helposti pelkkiä lukuelämyksiä, runot taas pelkkää kielimateriaa.

Näiden ääripäiden välinen alue voi olla parhaiten esseen tavoitettavissa. Se on ikävien kysymysten ja vaikeiden ajatusten alue, jota kirjailijoiden ei kannattaisi unohtaa. Timo Hännikäisen toimittama Mitä Houellebecq tarkoittaa? osuu hyvin ajatukseen esseestä lajina, joka ei suostu noudattamaan kirjallisuuden vallitsevaa työnjakoa.

Onhan kirjan esseiden kohteena romaanikirjailija, jonka romaanit eivät oikein suostu olemaan romaaneja. Kuten Tommi Melender kirjoituksessaan terävästi toteaa, Houellebecqia voisi luonnehtia "esseistiksi, joka sattumalta kirjoittaa romaaneja".

Houellebecq on muutenkin kiintoisa kohde. Tämä ranskalaisen nykykirjallisuuden "paha poika" on 2000-luvun merkittävä kirjallinen ilmiö. Houellebecqin kirjat ovat herättäneet ihailua ja pahennusta, palvontaa ja lynkkausmielialaa.

Kirjaan sisältyy yhdeksän tekstiä. Kirjoittajakunta koostuu pääasiassa nuorehkoista, lopullista etabloitumistaan tekevistä mieskirjailijoista. On mukana kolme naistakin, nousevia kirjailijoita hekin.

Onpa joukkoon eksynyt yksi varttuneempikin tekijä, vieläpä kotimaisen proosan raskaasta sarjasta, Juha Seppälä.

Seppälän essee huokuu kivikovaa auktoriteettia. Kun Seppälä puhuu kirjallisuuden vakavuudesta, lukijan kuuluu nöyrästi kuunnella. Siinä eivät vitsit tai ironia auta. Seppälä ei niinkään analysoi vaan ilmoittaa.

Seppälän mukaan kirjallisuuden ainoa oikea substanssi on "moraalinen passio". Koska Houellebecqilta sitä löytyy, samoin kuin aitoa Jumalan etsintää, hän on Seppälälle tosi. Uskotaan.

Melenderin essee on kirjan ansiokkaimpia. Hän toteaa vieroksuvansa niin sanottua yhteiskuntakriittistä kirjallisuutta. Sellainen on usein vain keskiluokkaisen kulttuuriväen käsienpesurituaali.

Kun ihmisen pahuus osoitetaan yhteiskunnan viaksi, vasemmistohumanistit voivat tyytyväisinä voivotella järjestelmän vääryyttä ja jatkaa mukavaa elämäänsä.

Tai kun dekkarit ja viihde-elokuvat osoittavat pahuuden kuuluvan vain psykopaateille ja oudoille hirviöille, pahuus eristetään omasta jokapäiväisestä ihmisyydestämme.

Houellebecq ei päästä näin helpolla. Hän uskaltaa katsoa ihmistä "alhaisimmillaan ja alastomimmillaan". Lukija ei pääse pesemään käsiään.

Jaana Seppäsen ja Antti Nylénin esseissä tulee esiin väkevä ensilumoutuminen Houllebecqin äärellä. Molempien mukaan Houllebecqin tekstissä on täysin omalaatuista pakottavaa voimaa.

Seppäsen mukaan Houllebecqia ajava pakkomielle on iho. Iho on se, mikä ihmisessä vastustaa elämän kurjuuteen alistumista. Mutta iho on myös nykykapitalismin kuuminta kauppatavaraa.

Timo Hännikäinen kiinnittää huomiota Houellebecqin vähemmän tunnettuun esikoisteokseen, joka ei ole romaani, vaan amerikkalaista kauhukirjailijaa H.P. Lovecraftia käsittelevä tutkielma.

Hännikäisen esseen nimi Esimerkillinen elämänkielto kertoo paljon. Houellebecqia ja Lovecraftia yhdistää inho modernia elämää kohtaan. Vaihtoehdoksi arvottomalle elämälle jää kirjoittaminen.

Marianna Kurtto tulkitsee Houellebecqin Mahdollisen saarta. Se on utopia uusihmisistä, jotka kloonauksen avulla ovat saavuttaneet ikuisen elämän. Hintana on luopuminen ihmisyyden kivusta, jonka Kurtto nostaa ikuisuutta arvokkaammaksi. Riku Korhosen essee on avoimen henkilökohtainen. Siinä sen voima ja vaikuttavuus. Korhonen kertoo, että toisin kuin nuorena, hän ei enää lue kirjoja sivistyäkseen vaan selviytyäkseen. Houllebecq on auttanut selviytymään.

Kirjan päättää Martti-Tapio Kuuskosken ja Laura Lindstedtin Bayreuthin kirje Michel Houllebecqille. Ihaillun ja inhotun kirjailijan puhuttelu kirjemuodossa tuo teokseen jännittävän loppunousun. Vastaisiko Michel ja miten?

Käsillä on onnistunut ja innostava esseekirja - jos nyt pääasiassa varsin pessimistisen kirjoittajajoukon yhteydessä voi innostavuudesta puhua.

Kiinnostavimmillaan esseet peilaavat kirjoittajien omia käsityksiä romaanitaiteen tarkoituksesta. Yhtä paljon kuin Houellebecqista, esseet kertovat kirjoittajiensa kirjallisista arvoista. Vakavien, ehdottomien ja pessimististen nykykirjailijoiden kriittisistä arvostuksista lukeminen on antoisaa. Yleisen arvottomuuden keskellä se tuo lohtua.

Kirjoittaja on runoilija ja suomentaja.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi