Euroopan madonluvut

Ville Hytösen runot kartuttavat vanhan mantereen kuva-albumia

V ille Hytösen (s. 1982) Idän musta joutsen jatkaa Eurooppa-nimisen kulttuurisen ruumiin runollista dokumentaatiota. Jo esikoiskokoelman Kuolema Euroopassa (2006) "mannermaiset röntgenkuvat" läpivalaisivat maanosan historiaa ja nykypäivää.

Sama tuhkan ja timantin liitto kehystää myös uuden kokoelman sarjoja, jotka romanttisen ironian sävyttäminä kulkevat tuhojen jäljillä: "kuolevan maapallon sisältä / nousee kädelleni pieni / ja hento kamelian- / kukka".

Hytöselle ominaisen vinon katseen tapaa jo kokoelman prologissa. Kirjanpainajan huomautus alustaa runosarjoja kertomalla, että teoksen painaja on löytänyt ajansyömän ja lintujen sotkeman käsikirjoituksen Harkovasta "erään vanhan kulkutautihaudan ääreltä". Hän viittaa myös mustan joutsenen salaisuuteen: niihin ennustamattomiin ongelmiin ja ratkaisuihin, jotka lipuvat aikamme näyttämölle hiljaa ja huomaamatta.

Tästä voi lukea tekijyyden leikkiä: Hytönen on itsekin kirjanpainaja eli Savukeidas-kustantamon kapteeni. Kokoelma on omistettu mustalle joutsenelle ja 'Anna Halmkronalle'. Samannimisen esikoisrunoilijahahmon pseudonyymin piikkiin Hytönen kirjoitti viime vuonna kokoelman.

Ensimmäinen runosarja vie valokuviin vuodelta 1914. Se on maailmansodan vuosi, ja kokoelma tutkiikin sotien ja kaaosten muotoilemaa mannerta. Tuhosta - "panssarit ja juoksuhautojen taudit" - nousee silti alati uutta, vaikka "luusahan laulun" säestyksellä.

Eurooppa saa feminiinisen hahmon: "Olit vanha nainen, johon sattuu". Toinen keskeinen rinnastus on ihmisen ja koneen kaltaisuus: "näin tumman turvonneen vatsasi, kuolleen / ihmiskoneen sen sisällä, sen veriset / metallia puhkovat hampaat, sen johtimet / ja lähettimet // sen täydellisen lapsen olemuksen".

Tämä teema yhdistelee orgaanista ja epäorgaanista jäänteettömästi. Ihminen ja hänen lihallisuutensa ruumiillistuvat pettävässä teknologiassa. Sekä materiaalinen että henkinen palautuvat aina ruostuen unohtuvaan romuun: "ja lopulta ajaudumme rantaan // kuin maalistaan nyljetyt vanhat / laivat kaukaisilla merillä". Sama hylättyjen laivanruhojen kuvasto tavattiin jo edellisessä kokoelmassa.

Näköala on pessimistinen ja lohduton, sillä myös ihmisen tuottama kulttuuri näyttäytyy tuholle alttiina siirrännäisenä: "muovaan itselleni lapsen / nahasta ja piisiruista, mudasta, / maasta ja otsaan lyödyistä transistoreista". Tästä teknologialle alistetusta hengestä voi lukea kulttuurimme kritiikkiä.

Jäljelle jää oikeastaan vain meri, jonka rantoja reunustavat hylätyt sota-alukset: "se on selvä ja välitön / kuolema, kokemus meren, / rantaviivan / syvästä ystävyydestä".

Päätösruno on vauhdikas porttivahdin laulu, jossa tavataan "arkadian maisemassa paimenet / risaisissa amerikanfarkuissaan". Englanti on kuollut ja Kreikkakin saa mennä: "vie / mahti tietä hellaan / turhan sivistyksen tahti". Idästä jäädään odottamaan saapuvaksi mustaa joutsenta; tuoko se ratkaisun, sen saamme tietää kai seuraavassa kokoelmassa.

Hytösen runosarjat repsottavat kaikki eri suuntiin kuin muinoin paikkailtu hylky, ja siinä mielessä kokoelman kuva-albumi vastaa vedostamaansa kaaosta. Omintakeisen Eurooppa-sarjan jatkolta toivon hieman voimakkaampaa ilmaisun ja teemojen suuntaamista. Nyt kiinnostava, kriittinen fokus jää turhan usein ironian maalin peittelemäksi.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi