Eurooppalaiset astuivat toiseen maailmaan

Vilhelm Rubruk: Matka Mongoliaan vuosina 1253-1255 (Itinerarium). Suom. Sami Jansson, johdanto ja viitteet Antti Ruotsala. Faros.

250 s. 33 e.

John Haldon: Bysantin historia (Byzantium). Suom. Kaisa Sivenius, toimitustyö Mika Hakkarainen. Gaudeamus.

254 s. 35 e.

Keskiajan läntinen Eurooppa kävi kauppaa, solmi diplomaattisia suhteita ja kävi sotia Bysantin, islamilaisen maailman ja 1200-luvulta lähtien mongolien kanssa.

Fransiskaanimunkki Vilhelm Rubrukin vuosiin 1253-55 ajoittuva matkakirja Mongoliaan kuvaa varhaista kohtaamista mongolien kanssa. Rubruk omisti teoksensa Ranskan kuninkaalle Ludvig IX:lle. Matkan tarkoitus oli luoda suhteita mahtavaan mongolivaltakuntaan.

Mongoleista kaavailtiin liittolaisia muslimeja vastaan. Fransiskaanien mielessä oli myös kristinuskon levittäminen.

Rubrukin seurue aloitti matkansa Palestiinasta, kulki Keski-Aasian halki Karakorumin kaupunkiin nykyisen Mongolian alueille saakka. Lopuksi matkalaiset saapuivat suurkaani Möngken hoviin, jossa he viipyivät useita kuukausia.

Vuoteen 1255 mennessä Pax Mongolica vallitsi suuressa osassa Aasiaa. Rubrukin mukaan mongolien ylimielisyys "on kohonnut jo pilviin". Hän kirjoittaa, että tartarit eli mongolit olivat hävittäneet Venäjän perin pohjin.

Venäjän ja Bysantin takainen Eurooppa eli läntinen Eurooppa oli kuitenkin mongolien näkökulmasta takamaata. Heidän kiinnostuksensa suuntautui islamilaiseen maailmaan ja Kiinaan.

Suurkaani Möngken kuoleman jälkeen mongolien keskitetty hallinto jakaantui erillisiksi kaanikunniksi, joista kuuluisin oli Kultainen Orda.

Saapuessaan mongolien pariin, Rubruk toteaa: "Koin astuvani ikään kuin toiseen maailmaan".

Hän kuvaa eloisasti mongolien tapoja, asumuksia, asuja, uskomuksia, ruokia ja juomia: "Päihtymystä pidetään siellä päin aivan sopivana eikä siitä moitita naisiakaan".

Siinä missä Rubruk tunsi tulleensa toiseen maailmaan myös häntä ja hänen seuralaisiaan ihmeteltiin kuin kummajaisia, varsinkin kun munkki Rubruk kulki paljain jaloin.

Mongolit uskoivat vain yhteen jumalaan, ja he valmistivat huovasta vainajiaan kuvaavia hahmoja. Rubrukin kuvaus heijastelee monia mongolien uskonnon piirteitä, animistista luonnonuskoa, esi-isien kunnioitusta ja šamanismia. Ylin jumaluus oli Taivas.

Suurkaani Möngken hoviin kerääntyi eri uskontojen edustajia, "saraseeneja" eli muslimeja, "kuvainpalvojia" eli buddhalaisia sekä nestoriolaisia kristittyjä.

Nestoriolaiset eivät Rubrukin mukaan tienneet kristinuskosta juuri mitään, etenkin kun he pitivät jumalanpalveluksensa syyriaksi, vaikka he eivät edes osanneet syyriaa. Tässä Rubruk kuitenkin myöntää, että siinä he olivat samanlaisia kuin "meikäläiset munkit, jotka eivät osaa latinaa".

Suurkaani salli eri uskontojen edustajien suorittaa uskonnollisia menojaan hovissaan ja otti osaa niihin.

"He kaikki parveilivat hänen vastaanotollaan kuin kärpäset hunajassa."

Rubruk toteaa kuitenkin, että Möngke ei uskonut mihinkään tarjokkaista. Rubrukille Möngke lausui: "Mutta kuten Jumala on antanut käteen monta sormea, niin on Hän antanut ihmisillekin useita teitä."

Rubruk vertaa lamalaisperinteen siivekkäitä pyhimyspatsaita arkkienkeli Mikaeliin ja etsii vertailukohtia oman kristillisen kulttuurinsa tutuista piirteistä.

Uiguurien luona Rubruk toteaa buddhalaisten tavoista, että "siellä soitetaan myös suuria kelloja niin kuin meilläkin päin" ja "heillä on käsissään jonkinlainen nauha, jossa on sata tai kaksisataa helmeä kuin omissa rukousnauhoissamme".

Rubrukin matkatessa mongolien luokse Bysantin keisarikunta oli läntisten ristiretkeläisten hallussa. Vuonna 1204 ristiretkeläiset olivat vallanneet Konstantinopolin ja perustaneet Latinalaisen keisarikunnan. Monien vaiheiden jälkeen Bysantti perustettiin uudelleen Konstantinopoliin vuonna 1261.

Mongolien ja islamilaisen maailman ohella Bysantti on edustanut läntiselle Euroopalle vierasta ja eksoottista maailmaa, jota vasten on peilattu omaa poliittista tilannetta, uskontoa ja kulttuuria.

Kuten John Haldon toteaa Bysantin historiassa, se on perinteisesti leimattu byrokraattiseksi ja korruptoituneeksi valtakunnaksi täynnä juonittelua ja uskonnollista fanatismia. Haldon huomauttaa, että Bysantin hallinto tuskin oli sen korruptoituneempi kuin minkään muunkaan vastaavan esimodernin yhteiskunnan hallinto.

Tähän voi lisätä, että myös Rooman keisariaikainen hallintojärjestelmä perustui erilaisiin epävirallisiin riippuvuussuhteisiin ja hyvä veli -verkostoihin. Maksullinen arvovalintavaikuttaminen oli osa kehittyvien provinssien Roomaa.

Haldonin teoksessa bysanttilaista maailmaa tarkastellaan omana tutkimuskohteenaan ja kirjassa muodostuu kuva elävästä ja jatkuvasti muuttuvasta kulttuurikokonaisuudesta.

Haldonin mukaan ehkä juuri virkakoneiston tehokkuus oli merkittävin syy siihen, että keisarikunta säilyi niinkin monen vuosisadan ajan.

Bysantin valtakunnassa ortodoksisen kirkon ja keisarin yhteys oli niin tiivis, että puhutaan keisarillisesta kirkosta. Hallitsijan velvollisuuksiin luettiin "oikean uskon" puolustaminen. Keisariuden katsottiin olevan jumalallista alkuperää.

Hallitsevan ideologian mukaan ainoastaan ortodoksisen uskon harjoittaminen turvasi valtion eheyden. Kirkko puolestaan sai valtavia määriä maaomaisuutta lahjoituksina.

Bysantin ja ortodoksisen kirkon mahti ulottui 900-1000 -luvuilla yli valtakunnan varsinaisten rajojen. Tämän bysanttilaisen "kansainyhteisön" vaikutuspiirin kuuluivat muun muassa keskiaikainen Bulgaria, Kiovan ruhtinaskunta ja Balkan.

Kirjoittaja on latinan kielen ja Rooman kirjallisuuden dosentti.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi