Filosofit tutkivat kansan henkistä tilaa

Ilkka Niiniluodon työryhmä on edennyt lamasta uuteen lamaan

Kun valtion rahatilanne näyttää kehnolta, hallitsijat herkästi huolestuvat alamaistensa "henkisestä tilasta". Heti on onnellisuus uhattuna. Talouskasvun ihanteen varaan uskotaan kaikki.

Väite tuntuu pinnalliselta. Mutta miksi talouskasvua pidettäisiin niin tärkeänä, jos se ei olisi onnen mittari?

Onko muulla kuin onnella väliä?

Monet tietysti puhkeavat puhumaan laman siunauksellisista puolista: että se karaisee ja yhdistää ja niin edelleen. Juha Sihvolan kanssa toimittamassaan artikkelikokoelmassa Ilkka Niiniluoto hylkää onnellisuuden käsitteen liian epämääräisenä. Yksisilmäinen onnen etsintä ei ehkä sittenkään ole perustavinta ihmiselämässä. Ennemmin tulee vaalia sellaisia itseisarvoja kuin terveys, rakkaus ja ystävyys, nähdä vaivaa niiden eteen.

Tukeeko talouskasvun ideologia oikeastaan juuri tällaista vaivannäköä vaivannäön vuoksi? Sehän pyrkii takaamaan jatkuvan liikkeen, ja väistämättömät hitauden kaudet vain yllyttävät entistä ankarampaan taisteluun merkityksettömyyden tunteita vastaan.

Tosiasia ainakin on, että talouskasvun nimissä suojellaan paljon sellaista, mikä ei liity talouteen eikä kasvuun.

Esko Ahon hallitus pyysi vuonna 1993 Niiniluodon työryhmältä "kansalaispuheenvuoron Suomen henkisestä tilasta". Seuraavana vuonna ilmestynyt kirja viritti Niiniluodon mukaan väittelyä "taloudellisen ja henkisen laman yhteyksistä".

Kirjoittajat eivät malttaneet lopettaa, vaikka kansantalous pian koheni. Nyt kun kuulemma taas vietetään jonkinlaista lamaa, melkein samat ihmiset julkaisevat jo viidennen yhteisen kirjansa. Tarkemmin ajatellen, alaotsikoltaan Kansakunnan henkinen tila, sisältää kahdeksan artikkelia, jotka ovat tyyliltään akateemisia, mutteivät anniltaan tieteellisiä. Eivätkä ne tietenkään ilmoita, missä henkisessä tilassa kansakunta nyt on.

Aiheita käsitellään rauhallisesti. Ehkä tämä muokkaa maata terävämmille ja huonommin perustelluille näkemyksille, joita kunnon kansalaiskeskustelu vaatii.

Kirjoitukset keskittyvät yksilöön: mitä ihmiset voivat valita, onko kohtaloa olemassa? Paavo Löppönen arvostelee individualistista demokratiakäsitystä, jonka mukaan yksilöt voivat vapaassa markkinataloudessa äänestää koko ajan myös ostopäätöksillään, eivät vain vaaleissa.

Käsitys on hutera, sillä käytännössä yksilöt rakentavat kulutusvalinnoillaan lähinnä omaa yksilöllisyyttään - kuluttajina. Ilman vastuullista suunnittelua moraali katoaisi taloudesta, jolla usein on tuntuvia vaikutuksia todellisuuteen. Tätä pelkoa ilmaistaan nykyään paljon "uusliberalismin" kritiikkinä.

Löppönen muistuttaa, että yksilön idea on itsessään moderni ja nimenomaan liberalismiin kytkeytynyt. Oikeasti kellään ei ole täyttä "itsemääräämisoikeutta" oman elämänsä vakavimpiin asioihin.

Juha Sihvola kirjoittaa uskonnonvapaudesta siksikin ansiokkaasti, että esittelee enemmän tosiasioita kuin tulkintoja.

Uskonnonvapaudesta ovat nykyään huolestuneita uskonnottomat. Heitä harmittaa, kun koululaisten mielikuvitusta saastutetaan seiminäytelmillä, ja monia ilmeisesti se, että uskontoja ylipäätään on. Näiden ihmisten ihannoimaa ranskalaista laïcité-aatetta Sihvola pitää perustaltaan ongelmallisena.

Yhteiskunnan täydellinen "rauhoittaminen uskonnolta" vaatisi myös gregoriaanisen kalenterin ja kristillisen viikkojärjestyksen hylkäämistä. Jumalattomathan joutuvat nyt järjestämään elämänsä uskovien menojen mukaan eivätkä ainakaan toistaiseksi saa joka sunnuntai nauttia perusoikeuksistaan kuluttajina.

Terho Pursiaisen selittelemätön kirjoitus harppoo poluille, jotka ehkä johtavat tärkeisiin oivalluksiin.

Kysymys on ilmastonmuutoksesta, joksi meneillään olevaa luonnonkatastrofia on alettu kutsua. Pursiaisen lopetussanat tulevat luottavaisen teologin näppäimistöltä, ja ajatus on niin hyvä, että se pitää ottaa jatkokäsittelyyn:

"Kysymys ei ole vain siitä, mitä voitaisiin tehdä vaan siitä, voiko ihminen muuttua eli antaa tilaisuuden toisenlaiselle totuudelle itsestään."

Sekä ilmastonmuutoksen että ydinpommin ainoan luojan pitää siis itse säilyttää kasvonsa Jumalan edessä, kävi miten kävi.

Paljon muutakin silmiinpistävää kokoelmassa on. Jari Ehrnroothin rakkausessee on perustaltaan kaunokirjallinen ja kärsii lähdeviitteistään.

Puhe on täydellisen elämän unelmasta. Ehrnrooth esittelee rakkauden lajeja ja niistä jaloimpana "rakkausrakkauden".

Jo termi käy näytteeksi hänen liikasanaisesta tyylistään. Rakkausrakkaus ilmenee "avautumisena ja kohtaamisen haluna, yhteenliittymisen tahtona ja haluna antautua yhteiselle elämälle ja olemassaololle rakastetun kanssa".

Sanojen sumun läpi ei tahdo nähdä. Ehrnrooth havaitsee jotakin hyvää esimerkiksi "moraalisessa ilmastonmuutoksessa", joka on horjuttanut avioliittoinstituutiota ja siivonnut "ahdistavan kollektivismin" kulttuuristamme, sillä "voi käydä niin, että normatiiviset käsitykset mielen eheydestä ja terveydestä asettuvat parantamaan ihmisiä siitä, mikä on pelastus".

Mutta voiko rakkausrakkaus olla vain hetki, jota muistellen voi kuluttaa lopun elämänsä? Voiko sen varmuudella tunnistaa? Mikä on rakkausrakkauden suhde seksiin? Tällaisia seikkoja ei täsmennetä. Selviää, että taustalla on jokin oma kokemus, mutta siitä ei kerrota mitään.

Perusteetonta arkuutta on muillakin kirjoittajilla. Olisi hauskaa, jos oppineet panisivat kerralla likoon koko tietomääränsä, tunteensa, kokemuksensa ja näkemyksensä!

Vähän sellaista henkeä on Juha Kuisman elegantissa Karjala-artikkelissa, jossa on nähtyä, kuultua ja tutkittua.

Sekatekniikka sopii, sillä "Karjala" koostuu paitsi paikoista, myös muistoista ja kuvitelmista. Se on jäänyt jonkinlaiseen aikakapseliin, ja tulevina aikoina se luultavasti muuttuu yhä myyttisemmäksi, ellei kokonaan unohdu.

Kuisma tekee erinomaisia huomioita myös nyky-Venäjästä, ja muutenkin artikkeli vastaa koko teoksen mahtipontista alaotsikkoa. Karjala on jo kauan ollut "pyhää venäläistä maata", mutta edelleen se on lukemattomien suomalaisten "henkistä tilaa".

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi