Hätähuuto laatujournalismin puolesta

Lehdissä mietitään aivan liikaa sitä, miten seuraava osavuosikatsaus saadaan näyttämään suotuisalta. Pitäisi keskittyä siihen, miksi ja miten sisältöä tehdään.

Suomessa sanomalehdillä menee vielä hyvin, mutta niiden levikit ovat vakaassa, pysäyttämättömässä laskussa. Siksi nyt on ainutlaatuinen mahdollisuus oppia muun maailman lehdistön virheistä ja voitoista.

Tästä ajatuksesta lähtee kaksi vuotta Oxfordissa tutkijana työskennelleen Johanna Vehkoon kirja Painokoneet seis! Se on pamfletinomainen puolustuspuhe laatujournalismin puolesta.

Vehkoo väittää ja perustelee uskottavasti, miksi laatumedioiden kannattaa yrittää olla laatumedioita myös rahavirtojen pienentyessä. Kirjoittajan toimittajatausta tekee kirjasta sujuvaa luettavaa: se ei saarnaa vaan tekee perusteltuja toteamuksia.

Samalla teos on ehkä punaisin journalismikirja sitten Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen 1970-luvun julkaisujen. Pörssiyhtiöt saavat kuulla kunniansa, koska niistä ei juuri löydy "suurisydämisiä journalismin ystäviä ja demokratian rakastajia".

Kirjan esimerkit laatujournalismista ovat suurimmaksi osaksi ei-kaupallisia tai reippaasti tappiota tuottavia julkaisuja kuten ProPublica tai The Guardian.

Vehkoo tekee erinomaista työtä listatessaan lyhyesti ja ytimekkäästi julkaisualan kriisin vaiheet. Internet tuhosi sanomalehtien bisneksen tekemällä julkaisemisen helpoksi ja halvaksi.

Lehden kuluista kaksi kolmasosaa menee painamiseen, jakeluun ja sen tuottamiin sivukuluihin. Netissä nämä kulut ovat minimaaliset, joten luonnollisesti myös mainostila maksaa vähemmän.

Samaan aikaan on syntynyt kirjava lauma erilaisia nettijulkaisijoita, jotka tuottavat verkkoon materiaalia hengästyttävää tahtia. Mukaan mahtuu myös helmiä, jotka päätyvät esimerkiksi Facebookin kautta valtamedioiden sivuille.

Vehkoo toteaa, että yksi uutisosuma ei tee blogistista journalistia. Mutta jos tuhansista blogeista sikiää edes yksi uutinen per päivä, se merkitsee suurta muutosta ammattijournalismille.

Uutuus käy läpi myös kaikki journalismin trenditermit crowdsourcingista uuteen läpinäkyvyyteen, valottaa automaation tuomaa uhkaa ja kertaa Twitterin hyödyt. Tätä ei käydä kuitenkaan markkinointiviestioppaiden tapaan läpi listana, vaan ilmiöt selitetään osana suurempaa tarinaa. Kirjan mukaan hyvä toimittaja osaa tehdä tärkeästä mutta kuivasta aiheesta viihdyttävää ja kiinnostavaa.

Juuri näin Vehkoo tekee itse.

Siinä vaiheessa kun Painokoneet seis! alkaa pohtia laatua ja sen merkitystä journalismin menestykselle, aletaan liikkua hetteisellä pohjalla. Vehkoo on löytänyt tutkimuksia, joissa investoinnit toimituksen työhön tai juttujen laadukkuuteen ovat nostaneet levikkiä.

Vaikka ajatus laadun ja resurssien suhteesta kuulostaa järkevältä, suurin osa tutkimustuloksista on kuitenkin vähintään kymmenen vuotta vanhasta aineistosta. Juuri tuona ajanjaksona internet ja ilmaiset uutiset ovat muuttaneet mediaympäristöä niin paljon, että vanhoilla levikkitutkimuksilla ei ole paljoa käyttöä.

Vehkoo tekee kuitenkin hyvän analyysin siitä, mitä laadulla toimituksissa käsitetään. Lehdet myyvät lukijoille luottamusta, jolla on rahallista arvoa. Jos ihmiset eivät enää luota lehtiin, niiden taloudellinen arvo laskee.

Kehnoa journalismia osaa tehdä kuka tahansa, ja sitä on netissä tarjolla ylenpalttisesti.

Tästä pohdiskelusta Vehkoo pääsee ehkä hedelmällisimpään ajatukseen koko kirjassa: pärjätä voi vain erikoistumalla ja olemalla siinä paras. Pr-tiedotteiden pieni stilisointi, uutistoimistojuttujen kierrättäminen ja ulkomaisten julkaisujen kopiointi on pikaruokajournalismia, joka ei pidä nälkää ja jättää vähän nolon olon niin tekijöille kuin syöjille.

Esimerkkinä menestyksekkäästä erikoistuneesta mediasta on The Economist -lehti. Sen toimituksessa vallitseva luottamus omien toimittajien osaamista kohtaan kuulostaa lähinnä päiväunelta.

Vehkoo selittää myös, että erikoistuminen ei tarkoita aina laajoja kulttuurisivuja tai syventymistä politiikkaan. Jos teet juoruja, ole paras juoruaja kuten brittiläinen Daily Mail. Juorulehden laatukäsitykset ovat ehkä erilaiset kuin The Financial Timesin, mutta ne molemmat ovat alallaan parhaita.

Kirjan lopussa on toimituksille suunnattu kymmenen kohdan toimintaohjelma. Siinä kiteytyvät hyvin sanomalehdistön ongelmat kaikkialla.

Toimitusten suurin ongelma ei ehkä olekaan resurssien pula, vaan se, miten niitä käytetään.

Mietitään liian vähän sitä, miksi journalismia tehdään ja mikä tekee siitä erityistä vielä vuonna 2011. Ja aivan liikaa sitä, miten seuraava osavuosikatsaus saadaan näyttämään edes jotenkin suotuisalta.

Tätä taustaa vasten Vehkoon mainitsema, toimittajien suosima fantasia Helsingin Sanomien säätiöittämisestä kuulostaa hassulta.

Jos tuote on kriisissä sen takia, että se ei oikein tiedä mikä se on, olisiko journalismin tulevaisuuden kannalta parempi säilöä fossiili sellaisenaan vai odottaa evoluution tekevän tehtävänsä?

Kuten kirjassa sanotaan: internetin myötä ihmisten ulottuvilla on enemmän ilmaista, laadukasta journalismia kuin koskaan.

Miten tämä voisi olla ristiriidassa kirjassa mainitun journalismin tärkeimmän tehtävän eli demokratian edistämisen kanssa?

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston Comet-keskuksen tutkija. Vehkoon tutkimus on valmistunut Helsingin Sanomien säätiön tuella.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi