Hätähuuto paremman maailman puolesta

Margaret Atwoodin romaani kuvaa ihmiskuntaa tuhon tiellä.

Tieteiskirjallisiin aihepiireihin mieltyneen Margaret Atwoodin Herran tarhurit on vakava varoitus ihmiskunnan kohtalonhetkistä. Romaani visioi dystopistista lähitulevaisuutta, joka kenties on edessämme, ellei nykyisiin kehityskulkuihin puututa. Tuhon kuvauksessa teos yltää lähes raamatullisiin mittasuhteisiin.

Uutuus on myös sisarteos Atwoodin vuonna 2003 suomennetulle Oryx ja Crake -romaanille. Kirjoissa risteilee mielenkiintoisilla tavoilla samoja henkilöitä ja tapahtumia. Tämä tuo molempiin kokonaisuuksiin uusia näkökulmia, vaikka Oryx ja Crake -teoksen lukeminen ei olekaan edellytys Herran tarhurien ymmärtämiselle.

Fundamentalistinen viherkristittyjen lahko, Herran tarhurit, on luopunut kaikista modernin maailman mukavuuksista. Profeetta Aatami Ensimmäinen ja hänen resuisiin kaapuihin pukeutuneet opetuslapsensa asuvat Eedeninhuipun kattopuutarhassa luonnonmukaista elämää harjoittaen. Ruoka kasvatetaan itse, ja harvat tarve-esineet kierrätetään roskalaatikoista löydetyistä tavaroista.

Lihansyönti ja eläinten - jopa puutarhan tuholaisten - tappaminen ovat synneistä suurimpia. Tärkeintä on valmistautua piakkoin koittavaan Vedettömään tulvaan, jonka uskotaan pyyhkivän pahuuteen sortuneet ihmiset pois luomakuntaa saastuttamasta.

Tarhurien ympärillä leviää kaoottinen, jakautunut yhteiskunta. Rikkaat ovat sulkeutuneet omiin linnoitettuihin Piireihinsä, ja mielivalta on Korporaatioiden korruptoituneiden turvallisuusyritysten yksinoikeus. Köyhät saavat selvitä parhaansa mukaan Rahvaaloiden sontaisissa syövereissä.

Moraali on hajonnut murusiksi. Atwood lataa lukijan eteen toinen toistaan kammottavampia esimerkkejä ihmiskunnan paatuneisuudesta. Eläinlajeja tapetaan sukupuuttoon, jotta voidaan kerskailla turhilla ylellisyystuotteilla. Pikaravintoloissa kaupaksi käyvät rottien ja ihmisten lihasta valmistetut hampurilaiset. Väkivaltainen seksiorjuus on naisten yleisin elinkeino.

Kolme hyvin eriäänistä kertojaa kannattelee harteillaan mosaiikkimaisesti rakentuvaa romaania. Toby on äärimmäisten koettelemusten kovettama nainen, joka piilottaa pelkonsa ahkeruuden maskin taa. Ren on nuori tyttö, jonka äiti ja tosirakkaus jättävät heitteille. Kumpikaan heistä ei vilpittömästi usko tarhurien opetuksiin, mutta silti he löytävät lahkosta hetkellistä turvaa olemassaolonsa karikoissa.

Perusjuonta katkovat Aatami Ensimmäisen saarnat ja tarhurien virret. Niissä ekologinen näkijä yrittää yhdistää yhdeksi suureksi viisaudeksi raamatun kertomuksia, tieteen totuuksia ja fanaattisen vihreää elämäntapaa.

Ihmisluonteen tuntevana analyytikkona Atwood ei sorru maalaaman Herran tarhureista ylettömän hyveellistä kuvaa. Hän kuvaa järjestön jäsenet tavallisina kuolevaisina, jotka tekevät toisilleen pahaa ja luistavat säännöistä tarpeen mukaan. Myös lahkon opinkappaleet ovat eettisesti vankoista pohjistaan huolimatta epäloogisia, väliin jopa tekopyhiä.

Kirja kuitenkin esittää, että yksi mahdollinen tie ihmisten ympäristötietoisuuden lisäämiseksi ja aidon muutoksen aikaansaamiseksi voisi olla juuri uskonnollinen narratiivi. Mieleenpainuva kertomus, jonka kautta ymmärtäisimme tekojemme seuraukset ja oppisimme kestävien valintojen suuntaviivat.

Alkuun ajatus kuulosta silkalta haihattelulta. Mutta kuinka idea käytännössä eroaa siitä, että moni nykyihminen hakee elämänsä mallin toistatuhatta vuotta vanhojen käytösoppaiden ristiriitaisista tulkinnoista?

Herran tarhurit on taitavasti kirjoitettu, monikerroksinen ja pääosin luontevasti etenevä romaani. Haarautuvat aikatasot ja vaihtelevat katsantokannat pakottavat ahmimaan inhimillistä tarinaa, josta ei puutu jännitteitä luovia koukkuja. Samalla kirja pistää aivot hyrräämään ja lukijan pohtimaan maailman nykytilaa.

Tärkeästä sanottavastaan huolimatta Herran tarhurit ei ole erityisen omaperäinen romaani. Lähitulevaisuuden ongelmia perkaavat teokset ovat aina olleet tieteiskirjallisuuden ydinaineistoa. Tuhonjälkeistä maailmaa ovat Atwoodia vavahduttavammin kuvanneet muiden muassa Cormac McCarthy tuoreessa Tie-romaanissaan ja ruotsalainen P.C. Jersild klassikossaan Jälkeen vedenpaisumuksen (1982).

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi